Murtomaahiihtoa Juran parvella

Mitä tarvitaan nautinnolliseen hiihtokokemukseen? Lunta, latu ja sopivat hiihtovälineet, niillä pääsee jo pitkälle. Muutakin saa olla. Lämpötila saa mielellään olla sopiva - ei liian kylmä eikä liian lämmin. Ihanteellisena pidän n. 4 +/- 2 pakkasastetta. Tällaisessa lämpötilassa suksen saa helposti luistamaan ja pitämäänkin, ellei latu ole jäinen. Jollei viima puhalla liian ankarasti, pikkupakkasessa ei myöskään tule kylmä, ja hiihtolämpötilan voi säätää sopivaksi vaatevalinnoilla.

Ei ole myöskään yhdentekevää, mihin latu on vedetty. Vaihtelevuus on valttia: saa olla metsää ja peltoa, ylämäkeä ja alamäkeä, suoraa ja mutkaa. Ei kuitenkaan mitään liiaksi.


Vaihtelevuutta lisää, jos latuja on riittävästi. Pientä 1,5 kilometrin pururataa voi kyllä paremman puutteessa tahkota jonkin kierroksen, mutta mieluisampaa on hiihtää pidempiä osuuksia. Hiihtolomapäivän aikana voi helposti hiihdellä 20-40 kilometriä. Jos hiihtelyä harrastaa useampana päivänä, on eduksi, että reittejä voi valita sään, voimien ja mielijohteen mukaan. Siksipä se, että käytettävissä on kunnollinen latuverkko, ei ainoastaa ladunpätkä, lisää hiihtelijän tyytyväisyyttä.


Hiihdellessä kuluu voimia ja tulee nälkä. Pysähtyessä voi tulla vilu, jolloin kuuma tee tai keitto on paikallaan. Tähän voi varautua pakkaamalla reppuun matkakeittiön: termospullon, voileipiä, suklaata, hedelmiä, rusinoita ja litratolkulla vettä. Mieluisampaa on kuitenkin istahtaa lämpimään majaan, uunin lähelle, ja kuivatella ruokaa odotellessa pipoa ja lapasia.



Helsingin keskuspuistossa on talvisaikaan useinkin hyvät olosuhteet perinteiselle murtomaahiihdolle. Tänä talvena lunta on riittänyt, onpa tosin pakkastakin. Vaan ei ole häpeilemistä Keski-Euroopan laduillakaan.

Sveitsin ja Ranskan Jurassa ja Alpeilla on lukuisia lomakohteita, joissa edellytykset hiihtelyyn ovat suorastaan kadehdittavat: Ladut ajetaan päivittäin ja ne ovat riittävän pitkiä, niin etteivät edes bussilastilliset laduille tuotuja koululaisia häiritse rauhaa muualla kuin parkkipaikkojen välittömässä läheisyydessä. Lämpötila keskieurooppalaisilla laduilla laskee harvoin arktisiin lukemiin. Helmikuussakin on jo kevään tuntua aurinkoisina päivinä. Murtomaahiihtoladut on järjestään ajettu laaksoihin ja tasamaille, metsiin ja pelloille. Hiihdellessä harvoin tarvitsee ylittää teitä.

Erityisen kiitoksen ansaitsee vuoriston ruokahuolto. Lämmintä keittoa, perunaa, juustoa ja kinkkua löytyy useasta hiihtomajasta. Lomaviikon eri päivinä voi käydä lounaalla eri paikoissa - tai vaihtoehtoisesti nauttia teetä termospullosta lumisen kuusen juurella tai aurinkoisella terassilla.

Taloustieteen ennustavuusvajaus

Taloustieteellä on kovasti pyrkyä eksaktien tieteiden joukkoon. Tämä käy ilmi, jos selailee alan edistyneempiä oppikirjoja. Eipä taida sellaista ylemmän matematiikan aluetta löytyä, jolla ei olisi yritetty selittää talouden rakenteita ja kehitystä.

Kuten muissakin tieteissä, teorioilta voi odottaa, että ne toimivat käytännössä. Insinöörit saavat sähkömoottorin pyörimään, vieläpä halutulla kierrosnopeudella. Kemistit onnistuvat tekemään Päijänteen vedestä juomakelpoista, jopa Vantaankin. Fyysikot ovat onnistuneet hallitsemaan, joissakin oloissa, radioaktiivista hajoamista.

Kaikki nämä eksaktien luonnontieteiden esimerkit perustuvat teorioihin ja malleihin. On huolelisesti tarkkailtu luontoa, tehty kokeita, havaintoja; on kokeiltu ja erehdytty sekä opittu erehdyksistä. Tuloksena on saatu malleja, jotka toimivat - joiden avulla onnistutaan ennustamaan kohdejärjestelmien käyttäytymistä.

Työkaluna kaytetään matematiikkaa. Ja kuten minkä tahansa tarvekalun kohdalla, käyttö on auttanut parantamaan työkaluja; työkalujen parantaminen on auttanut parantamaan teorioita ja niin edellen. On syntynyt itseään vahvistava prosessi, edistystä.

Miten on taloustieteen laita? Työkaluihin - useimmiten muiden tieteiden tarjoamiin - tartutaan hanakasti ja intoa puhkuen. Silti, säännöllisesti tapahtuu niin, että talouskriisit yllättävät monet. Joukossa on kuitenkin aina niitä jotka ennustivat kriisin jo aikoja sitten. Tämän saamme tosin tietää aina jälkikäteen.

Nämä taloustieteilijät ja -toimittajat ovat melkoisen sekalainen joukko, kukin vetämässä omaan suuntaansa. Vaikuttaa siltä, että ei ole yhtä ymmärrystä tieteen perusteista, niin että edes perusasioista vallitsisi yhteisymmärrys. Vapauttaako markkinoita vai elvyttää? Ja mitä sitten tapahtuu?

Luonnontieteisiin verrattuna talousmiesten toiminta muistuttaa eniten niitä kokeita, joita vuonna 1986 keväisenä yönä tehtiin unenpöpperössä Tsernobylin ydinreaktorissa. Talouskokeiden tulokset tosin tulevat monin verroin kalliimmiksi.

Sivistyksen kehto kaatumaisillaan

Kreikka on sivistyksen kehto, mutta tuo kehto heiluu rahamarkkinoilla kuin lastu Egeanmeren laineilla. Eikä pelkästään rahamarkkinoilla: kreikkalaiset ovat itse keikuttamassa kehtoansa entistä huimempaan vauhtiin.

Maanviljelijät sulkivat sisämaan solat jo viikkoja sitten, ties miksi, mutta tiesulut on hiljattain purettu. Kiristäminen taisi taas tuottaa tulosta?

Hallitus ponnistelee Herkuleen lailla rahoittajien luottamuksen saavuttamiseksi. Ministerit kiertävät maailmaa rahan ja poliittisen tuen perässä kuin Odysseus aikoinaan.

Keskeinen ratkaisu valtion rahoitusalijäämän tasapainottamiseen on veronkierron estäminen. Myös julkisen sektorin palkkoja uhataan leikata. Tämä on saanut kansan kaduille, eikä se paranna rahoittajien luottamusta.

Kreikka on mainio matkailumaa. Alkuperäiskunnossa olevat rauniot, rehelliset ja ystävälliset matkailualan työntekijät, aurinko, meri, ruoka ja viini - mitä muuta matkailija voisi kaivata? Saaristossa yhdyskuntarakenne on pidetty ihmisen mittaisena. Hyvän käsityksen tästä saa vierailemalla Samokselta Kusadasissa: Vathissa tai Pythagorionissa ei näy jälkeäkään Kusadasin magalomanisista jättiläishotelleista ja lomabetonilähiöistä.

Kreikka oli onnensa kukkuloilla, kurottamassa Olympon jumalien seuraan vuosikymmenen alussa. Ensinnäkin, Kreikka oli liittynyt euroalueeseen, kaikkien yllätykseksi, ainakin paikallisten tilastoviranomaisten - niin parhaansa kuin olivatkin tehneet tilastojen väärentämiseksi lähentymiskriteerien vaatimuksiin sopiviksi.

Ja parempaa seurasi: Euroopan jalkapallomestaruus tuli yllätyksenä, samoin syrtakin tahdissa kiihtyneet Olympiakisojen valmistelut, jotka kulminoituivat - jälleen kaikkien hämmästykseksi - erinomaisen onnistuneiksi kisoiksi. Kaiken tämän kruunasi ruotsalaistypsyn Kreikalle saavuttama Eurovision laulukilpailun voitto - aivan kuin paksussa sokeriliemessä uitettu, E-vitamiineilla punaiseksi kyllästetty kirsikka kruunaa kermakakun .

Näistä ruumin- ja hengenkulttuurin korkeuksista on sittemmin tultu syvälle, nopeasti ja voimalla.

Talouskaruselli

Talouskasvua ja melkein kaikkea mitataan nykyään bruttokansantuotteen kasvulla. Siksi on kiehtovaa ruotia, mistä se kasvu tulee. Ja ennen kuin päästään käsiksi kasvuun, on ymäärettävä mitä se bruttokansantuote oikein on - eli miten sitä mitataan. Jonkin aikaa sitten lähdin hakemaa valaistusta näistä asioista, ja olen kyllä edelleen sillä tiellä.

Ensimmäinen valaistunut havaintoni tällä alalla on, että bruttokansantuote on kasallisvaltion tuloveroilmoitus. Alunperin se kehitettiin Kansainliiton tai Yhdistyneiden kansakuntien tarpeisiin, mittaamaan jäsenmaksujen maksukykyä. Periaate on, että rikkaat maksakoot enemmän. Kuka sitten on rikas ja kuka köyhä? No se selviää bruttokansantuotteen perusteella.

Loppu on historiaa. Jos omistat vasaran, kaikki näyttää naulalta. Ja jos käytössäsi on bruttokansantuote käy samoin: instrumenttia käytetään paremman puutteessa kuin vasaraa aivokirurgiaan.

Miten bruttokansantuotetta mitataan? Jännää kyllä, tapoja on peräti kolme:

(1) Lähtökohtana on "tuotanto": se on yritysten hallinnon aikaansaamat tavarat ja palvelut, rahassa mitattuna tietenkin, jaa markkinahintaan.

(2) Tuotannon hedelmiä käytetään käytetään loppukulutukseen (se on sitä, että minä ostan kaupasta makkaraa ja syön sen; tai kunta ostaa makkarat ja syöttää ne kouluruokalassa viattomille lapsille). Tuotantojärjestelmä käyttää osan välituotteena (Pizza-Enrico latoo makkarat taikinalätyn päälle ja myy ne minulle osana pitsaa). Tai sitten tuotanto myydään ulkomaille, vaikkapa Eestiin, mistä hintatietoiset kuluttajat tuovat sen takaisin ruokapöytäänsä. Lopuksi tuotanto voidaan vielä investoida, jolloin siitä muodostuu tuotannossa useana vuonna käytettävää pääomaa. Ei tosin makkarasta.

(3) Kolmas tapa nähdä sama asia on seurata sitä kuka saa rahat. Työntekijät saavat osan elämiseensä ja säästettäväksi sekä erilaisiin veroihin, loput menee yrittäjille vuokran- ja verojenmaksuun, tuotantojärjestelmän uusimiseen, korkoihin - ja myös voitoksi jaettavaksi sijoittajille.

Ja sieläpä sitten euro poikineen pyörii iloisesti tililtä toiselle. Mitä usemman kerran, sen parempi.

EPO ei korjaa sukuvikaa

Ilta- ja päivälehdet täyttävät palstojaan hanakasti kahdenlaisilla urheilu-uutisilla: joko suomaliset pärjäävät ja kantavat kotiin kirkkaita mitaleja tai sitten jäävät nöyrtyneinä kiinni vippaskonstien käytöstä. Sekä menestykseen että käryihin suhtautuminen on ankaran paatoksellista. Urheilumenestys on todistus siitä, että olemme pohjoisen valttu kansa, joka on ankarissa oloissa kouliintunut vetämään vertoja kymmenelle vihulaiselle. Terästivätkö Virén ja Vasala vauhtiaan vaihtoverellä, käyttivätkö Kangasniemi, Nevala tai Vainio anabolisia steroideja tai sakeuttivatko Matikainen ja Kuitunen vertaan EPO-hormoonilla vähät merkitsee - niin kauan kun eivät jääneet kiinni kielletyistä keinoista. Kaksinaismoraali on niin täydellistä, että voittajien palvonnasta ja käryäjien surkuttelusta kirjoittava eivät voi ollasamoja henkilöitä - niin jakomielinen ei kukaan voi olla.

Uskoisin kuitenkin, että itseään piikittelemällä ja pillereitä syömällä ei urheilusankariksi kohoa kukaan. Harjoittelustakin on apua, oikein tehtynä, vain mikäli sydän ja pää ovat kohdallaan. Keskinkertaisen lahjakas urheilija ei voi nousta suosituissa kilpalajeissa huipulle millään keinolla.

Esimerkiksi kestävyyslajeissa tarvitaan suuri sydän, oikein toimivat hermoradat, sopivat ruumiinjäsenten kokosuhteet, oikeanlainen soluaineenvaihdunta, oikeanlaista harjoittelua ja motivaatiota. Ilman näitä edellytyksiä ei ole huipulle asiaa.

En tiedä, mitkä edellytykset ovat puhtaasti perinnöllisiä ja mitkä edellyttävät oikeanlaista leikki- ja harjoitteluhistoriaa varhaislapsuudessa. Varmaa kuitenkin on, että esimerkiksi armeijaiässä yksilöiden välillä on suuria eroja: yksi juosta-jolkottelee kilometrejä kolmen minuutin pintaan kohtalaisen vaivattomasti, toinen pystyy neljän minuutin kilometrivauhtiin ja aika suurelle osalle viidenkin minuutin kilometrivauhti on pitkällä matkalla liikaa.

Aikuisiässä - niin luulen - ei näihin perusominaisuuksiin voi kovin paljoa vaikuttaa. Kaipa vuosien innostus, järkevä harjoittelu ja oikeanlainen ravinto voivat auttaa ylittämään nuoruuden saavutukset, mutta eivät lahjakkuuden asettamia rajoja. Jos en ole oppinut juoksemaan alle kolmen minuutin kilometrejä alle 20-vuotiaana, tuskin sitä opin varttuneemmallakaan iällä.