12 Jun 2016

Musta sivistys?

Millaista väkeä olivat Niilin laakson sivilisaation perustajat? Mustia afrikkalaisia, väittää senegalilainen Cheikh Anta Diop ranskankielisistä 50- ja 60-luvuilla ilmestyneistä julkaisuista kootussa kirjassa ”The African Origin of Civilization – Myth or Reality?” (Lawrence Hill Books, 1974, Chicago).
Yleensä koulujen historiankurssit alkavat katsauksilla ihmislajin esihistoriaan niin kuin se on arkeologian viimeisimpien löytöjen perusteella tulkittu: Lucy eleli Itä-Afrikassa yli kolme miljoonaa vuotta sitten ja ihmiset levittäytyivät Afrikasta muihin maanosiin niin ikään yli kolme miljoonaa vuotta myöhemmin, joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten.
Siirryttäessä esihistoriasta historiaan, kirjoitettujen lähteiden aikaan, tullaankin jo noin 5000 vuoden takaisiin tapahtumiin, Sumeriin kaksoisvirranmaan ja Niilin jokilaaksoihin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset kulttuuri-ihmiset jotka jättivät jälkeensä kirjoitettuja dokumentteja ja kiviarkkitehtuuria? Diop’in mukaan Niilin laakson kulttuurin perustivat mustat afrikkalaiset.
Diop’in kirja on jännittävä ja poleeminen. Nykyään ei ole tapana kiinnittää huomiota yhtä häpeämättömästi ihonväriin ja kallonmuotoihin. Eipä sanakirjastakaan löytynyt käännöstä kallonmuotoa kuvaavalle termille ’dolichocephalic’ (p. 265), ja kallon suhteita koskevat ’facial index’ ja ’nasal index’ (p. 130) tuskin sanovat monellekaan nykylukijalle mitään. Nykykäsityksen mukaan ihmislajin luokittelu rotuihin on vailla tieteellistä pohjaa, mutta sitähän Diop ei voinut tietää 40- ja 50-luvuilla aineistoja kerätessään.
Kirjassa Diop ei lainkaan piilottele tarkoitushakuisuuttaan: Hän haluaa sanoa, että mustat afrikkalaiset ovat antaneet ihmiskunnan kulttuurien kehitykseen osan, joka on suurempi kuin yleensä ajatellaan – ja josta jokainen musta afrikkalainen voi olla ylpeä. Diop’in argumentointi on selkeää: Hän osoittaa sivistyneisyytensä siteeraamalla niin raamattua, Herodotos’ta ja Manetho’a kuin myöhäisempiä egyptologejakin. Hän esittää rohkeat väitteensä selkeästi, esittäen niille perusteluja ja vastaväitteitä. Kirjan ajatuksena on nostaa nuorten afrikkalaisten omanarvontuntoa suhteessa valkoiseen valtakulttuuriin.
Kulttuurin mustan alkuperän osoittaminen ei kuitenkaan Diop’ille riitä: hän jatkaa pidemmälle ja esittää, että monet Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset ovat egyptiläisten jälkeläisiä. Kaikki Diop’in esittämät perustelut afrikkalaisen kulttuurin egyptiläiselle alkuperälle eivät tosin vakuuta. Joidenkin sanaparien samankaltaisuuksien luettelointi muinaisen egyptin kielen ja nykyisten afrikkalaisen kielten välillä vaikuttaa heppoiselta perusteelta kielten seuraannon osoittamiseksi, eivätkä nykyafrikkalaisten ja muinaisegyptiläisten kampaustenkaan samankaltaisuus ole uskottavaa.
Kaikesta Diop’in ylenmääräisestä innokkuudestaan huolimatta hänen kirjansa avasi mieleni monille kysymyksille. Kuten: Miltä ajalta ovat vanhimmat kirjoitetut tekstit? Ilmeisestikin jo ajanjaksolla 3500 – 3000 eKr. Sumerissa pidettiin varastokirjanpitoa nuolenpääkirjoituksella, ja Egyptissä piirrettiin hieroglyfejä hautakammioiden seiniin. Kehittyikö Sumerin kulttuuri ennen Egyptin varhaista kulttuuria? Siihen en osaa sanoa mitään. Ja minkä värisiä olivat iholtaan ne, joilta muun muassa neitseellisen sikiämisen ja kreikkalaisten jumalien myytit ovat peräisin? Kyllä minun mielestäni ainakin tummia, jolleivät peräti mustia, sikäli kun ihonvärillä nyt on merkitystä.

30 Apr 2016

Runous ja lumous

Ken sai äidiltään jo vuosia sitten lahjaksi runokirjan. Miten lienee “Sinä kuulet sen soiton” päätynytkään kaikkien tarjolla olevien teosten joukosta lahjoittajan kauppakassiin? Kirjoittaja Jenni Haukio (s. 1977) on Porista kotoisin oleva runoilija ja valtiotieteiden maisteri, ja kirjan runot kertovat merellisistä maisemista – siinä ehkä syy?

Kirjan runot maalailevat herkkiä luontotunnelmia: kivet ja kalliot, vesi eri olomuodoissaan, vuorokauden- ja vuodenajat ovat innoittaneet runoilijaa. Kirjaa lukiessa voi eläytyä saariston tunnelmaan, kuulla mielessään lokkien kirkunan ja tuntea suolaisen merituulen tuoksun - kunnes tunnelma törmää tosiasioihin.
Runoilija on näet luonut niin surrealistisia luontokuvia, että sellainen joka on puljannut lapsuutensa Suomenlahden luodoilla ja kaislikoissa lintujen ja kalojen vanavedessä aivan ällistyy runoilijan luovuutta.
Avausrunon ensimmäisen säkeen loppu havahduttaa lukijan hereille unelmistaan: “... ja selkälokin luut maatuvat kaislikon ohueen multaan.” Meillä päin on tapana nimittää kaislikoksi järviruokokasvustoa (Phragmites australis), joka on useimmiten vedessä. Ja vaikka kaislikko olisi maallakin, sen juurella on pikemminkin mutaa kuin “multaa”.
Ensimmäisen Huhtikuu-osion viimeinen runo (s.14) alkaa näin: “Laakakatajat, haahkat, tyrnit / rahkasammalta kasvavat kalliot...” Rahkasammalta (Sphagnum-suku) kalliolla? Ehkä jossakin soistuneessa kallionkolossa, jonne vesi on jäänyt seisomaan. Kotimaan luonto-opas (s. 193) tosin sekin toteaa ykskantaan, että “Valtaosa rahkasammalista kasvaa soilla.”.
Aukko syreeniaidassa –osion ensimmäisen runon (s.31) neljännessä säkeessä “paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta”. Kovin runollista, mutta mielessä alkavatkin vuorotella kuvat rosoisesta männynrungosta ja valkoisesta koivun hipiästä. Koivusta revitään tuohta, ei kaarnaa.
Nocturno-runo (s.43) alkaa idyllisesti “On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja”, mutta pian idylli särkyy: “merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla”. Jopas on verkonlaskijoilla laituri! Merilokki (Larus marinus) on lokeistamme suurikokoisin, pituudeltaan nokan kärjestä pyrstön kärkeen 61-74 cm, “Pesä kasvillisuuden joukossa, kallioluodon huipulla.” (Svensson, Lars (2009) Lintuopas, s.130).
Hiukan myöhemmin Suvivirressä (s.45) “västäräkki pesii saunamökkisi kattohirren päällä”. Västäräkin (Motacilla alba) koko ei tosin ole esteenä pesimiselle, mutta Lintuoppaan mukaan (s.269) “Pesä kiviaidassa , kattotiilen alla, tuuletusventtiilissä, halkopinossa, kiviröykkiössä jne.” Herkän runon tunnelmaa häiritsi mielikuvani pesää etsivästä runoilijasta kiipeilemässä kotisaunan vintillä.
Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.
Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva runollinen kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Runoilija olisi voinut varoa liian konkreettisia kielikuvia, jottei lukija menettäisi lumoustaan. Ainakin tosiasiat olisi hyvä tarkistaa hakuteoksista, tai vaikkapa soittamalla yleisradion luontoiltaan.

3 Jan 2016

Warren Buffett ja punainen pallokirjoituskone

Pitkän joululoman mittaan luin useammankin kirjan. Yksi kevyimmistä oli Warren Buffettin entisen miniän nimellä myyty ”Warren Buffett and the Interpretation of Financial Statements” (Buffett Mary & Clark David, 2008, Simon & Schuster UK Ltd).
Nimensä mukaisesti kirjassa tulkitaan yritysten tilinpäätösaineistoja Warren Buffetiin tapaan. Kannesta lähtien lähes jokaisella sivulla toistuu sanaliitto ”jatkuva kilpailuetu” (”durable competitive advantage”). Kirjoittajien mukaan se on avain Warren Buffetin sijoitusstrategiaan.
Kirjan perusteella pörssisijoittajat voidaan jakaa (ainakin) kolmeen ryhmään:
  1. Pörssikauppaa käyvät ensinnäkin rahamarkkinoiden melumeklarit (käsite Richard H Thaler’in kirjasta ”Misbehaving”, suom. Kimmo Pietiläinen). Nämä sijoittajat seuraavat tarkkaan yrityksiä koskevia uutisia ja pyrkivät voittaman markkinat nopeudellaan ja ylivertaisella osaamisellaan. Nassim Taleb (”Fooled by randomness”) esittää perustellusti, että jatkuvaa pörssikauppaa käyvät sijoittajat, jotka toimivat uutisvirran mukaan, perustavat päätöksensä meluun (”noise”), jonka osuus lyhyen ajan uutisista on hallitseva.
  2. Warren Buffettiin sijoittamisen oppi-isä Benjamin Graham nimitti sijoitusstrategiaansa arvosijoittamiseksi (”value investing”). Siinä etsittiin aliarvostettuja pörssiosakkeita tutkimalla huolellisesti yritysten tilinpäätösaineistoja. Tarkoituksena oli löytää yrityksiä, joiden pörssikurssi on aliarvostettu, kun kriteerinä oli pörssihinnan ja voiton suhde P/E (”price-earnings ratio”). Tämä strategia perustui sille oletukseen, että markkinat huomasivat muutaman vuoden kuluttua hinnoitteluvirheensä ja arvosijoittaja saattoi korjata voiton. Benjamin Graham tuli aikoinaan tällä tavoin miljonääriksi.
  3. Warren Buffett sijoittaa vieläkin pidemmällä tähtäyksellä, mutta vain sellaisiin yrityksiin joilla on jatkuva kilpailuetu. Näin hänestä on tullut sijoitusyhtiönsä Berkshire Hathaway’n avulla miljardööri ja yksi maailman rikkaimmista miehistä. Buffettologien kirja kertoo, mihin tilinpäätöslukuihin ”Warren” kiinnittää huomiota.
Kirjoittajien mukaan Warren Buffett on menestynyt sijoittamalla yrityksiin, jotka sananmukaisesti jauhavat rahaa tyhjästä - esimerkkeinä Wrigley, Coca-Cola, Moody’s ja Procter and Gamble – koska niillä on jatkuva kilpailuetu. Jatkuva kilpailuetu paljastuu siitä, että yrityksen valmistuskulut ovat alhaiset verrattuna myyntituloihin. Kilpailuasema on niin vahva, että yrityksen ei tarvitse investoida tuotantojärjestelmäänsä tai tutkimus- ja kehitystyöhön – eikä myöskään ottaa velkaa. Kilpailuetu näyttäisi perustuvan ensisijaisesti vakaaseen myynti- ja hallintopanostukseen. Jyvien seulomiseen akanoista tarvitaan ainakin kymmenen vuoden tilinpäätösaineistot.
Yritykset, joihin Warren Buffett sijoittaa, eivät jaa osinkoja vaan investoivat kertyneet liikevoitot omaan liiketoimintaansa. Tämä näkyy tietysti taseen oman pääoman jatkuvana kasvuna.
Warren Buffet on ilmoittanut pysyvänsä erillään toimialoista, joita hän ei ymmärrä. Tähän kuuluvat tietotekniikan ja -liikenteen yritykset. Myöskään lääkeyritykset eivät kuulu sijoituskohteisiin, koska niiden patentteihin perustuva kilpailuetu on vain muutaman vuoden mittainen eikä siis jatkuva. Ylläpitääkseen kilpailuedun niiden on sijoitettava jatkuvasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Esimerkkeinä muista yrityksistä, joilta puuttuu jatkuva etu kirjoittajat mainitsevat kilpailluilla markkinoilla toimivat autonvalmistajat.
Mielestäni buffettologien kirja on lukemisen arvoinen. Ensinnäkin tilinpäätöstietojen systemaattinen luettelointi ja tulkinta Warrenin näkökulmasta on jo sinänsä opettavaista. Sijoitusstrategiana jatkuvan kilpailukyvyn tavoittelu on järkeenkäyvä, mutta tulos – esimerkit jatkuvan kilpailukyvyn omaavista yrityksistä - on aikamoinen pettymys. Toimivatko esimerkiksi hyvien kirjojen kustantaminen, uudet energiaratkaisut, terveellisen lähiruoan tuotanto ja halpojen kopiolääkkeiden laaja levittäminen niin erilaisessa todellisuudessa kuin kolajuomien jakelu tai purukumin- ja saippuanvalmistus? Mikäli kaikki sijoittajat olisivat toimineet kuten Warren Buffett, kirjoittaisin tätä artikkelia IBM:n pallokirjoituskoneella ja julkaisisin sen ehkä marketin ilmoitustaululla.
Minusta noille jatkuvan kilpailuedun yrityksille on yhteistä se, että niiden tuotteet ovat ikään kuin liukenemassa olemattomiin ja jäljelle on jäämässä pelkkä tuotemerkki. Kannattaako sellaiseen tosiaan sijoittaa? Vai onko aika ajamassa ohi jatkuvan kilpailukyvyn yrityksistä samaan tapaan kuin se ajoi ohi arvosijoittamisesta? Minulle itselleni 30 vuoden sijoitusjänne alkaa joka tapauksessa olla jo liian pitkä aika, joten lienee parasta makuuttaa säästöjä turvallisella pankkitilillä.