Kreikkalaista viivytystaistelua

Euro-Kreikkaa pelastettiin ensi kerran vuoden 2010 keväällä. Silloin maan hallitus sopi tukipaketin ehdoiksi julkistalouden alijäämän supistamisen ja talouden kasvuedellytysten parantamisen. Kuten tavallista velkakriiseissä yleensäkin, alijäämän supistamiseksi oli lisättävä verotuloja, keinoina veroasteiden korottaminen ja veropohjan laajentaminen. Vastaisuutta varten oli luotava kasvuedellytyksiä ja julkisen talouden vakautta vahvistettava myös rakenneuudistuksin: eläkejärjestelmän suu laitettava säkkiä myöten, markkinoiden toimintaa parannettava kilpailua lisäämällä.

Paljon puhetta ja vastustusta kreikkalaisten keskuudessa herätti silloin mm. ammattien vapauttaminen. Pienten ryhmien erikoisedut hyväksytään Kreikassa helposti, vaikka näin loukattaisiin laajempien ihmisjoukkojen etua. Taksikyytiä oli usein vaikea saada. Ei siksi, ettei vapaita autoja olisi ollut, vaan siitä syystä, että ajaminen ei autoilijoita kiinnostanut. Taksilupa oli pääomasijoitus. Kilpailuahan heidän ei tarvinnut pelätä, sillä uusia taksilupia oli viimeksi myönnetty nelisenkymmentä vuotta sitten. Elinkeinon vapauttaminen hyväksyttiin periaatteessa, mutta käytännössä mikään ei muuttunut - paitsi että laman aikaan kyytien kysyntä väheni. Tämä taas antoi uutta pontta vapauttamisen vastustajille: mitään helpotuksia ei tarvita, tarjontaa on yllin kyllin. Kuitenkin taksilupien hinnat kuuluvat edelleen liikkuvan kymmenissä tuhansissa euroissa...

Kreikan hallitus korotti veroja ja lupasi tehdä rakenneuudistuksia, tehostaa veronkantoa, toimia veronkiertoa vastaan, myydä valtion omaisuutta velan pienentämiseksi jne. Muut euromaat ja kansainvälinen valuuttarahasto eivät pyytäneet takuita niille kymmenille miljardeille euroille, jotka myöntämällä ne pelastivat Kreikan maksukyvyttömyydestä toukokuussa 2010.

Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, Kreikassa on käyty kahdet parlamenttivaalit ja maan hallitus on vaihtunut kolmasti. Uusi, entistä tuhdimpi pelastuspaketti rakennettiin helmikuussa. Nyt syksyllä on neuvoteltu siitä, ryhtyykö Kreikka kirjaamaan lakiin niitä uudistuksia, jotka se helmikuussa lupasi tehdä - ehtona uudelle pelastusrenkaalle, joka estäisi sitä vajoamasta pikaiseen maksukyvyttömyyteen. Tällä välin Euroopan keskuspankki on rahoittanut Kreikkaa maan pankkien kautta hyväksymällä Kreikan valtion pankeille antamia velkapapereitaan vakuudeksi.

Se keskustelu, jota Kreikassa on käyty viime kuukaudet, on ollut enimmäkseen aiemman toistoa: meiltä ei voida vaatia tätä, kaikkien niiden uhrausten jälkeen, joita olemme tehneet; rikkaiden maiden on osoitettava solidaarisuutta meitä kohtaan; kansallista itsemääräämisoikeuttamme loukataan, kun meitä vaaditaan supistamaan julkista sektoria ja myymään valtion omaisuutta. Pääministeri on taas kerran vakuuttanut kansalaisille, että nämä ovat ehdottomasti viimeiset myönnytykset, joita kreikkalaisilta vaaditaan, enempää ei enää tule.

Loputtomalta tuntuneiden hallituksen sisäisten neuvottelujen jälkeen hyväksyttiin taas jotain - hallituksessa. Sitten seurasi bysanttilaisia poliittisia kiemuroita. Niiden jälkeen, kuin ihmeen kautta, hyväksyttiin niin toisen tukipaketin ensimmäisen lainaerän maksatuksen ennakkoehdot kuin vuoden 2013 talousarviokin. Rakenneuudistukset lienevät noissa asiakirjoissa jälleen kerran ohentuneina homeopaattiselle tasolle. Jos eivät ole, täytäntöönpanovaiheessa asia viimeistään hoituu. Näin voi olettaa sopimukseen johtaneita keskusteluja seuranneena. Kuten Kreikan hallituskin yhtenä miehenä totesi, ei minimipalkan alentamisella tai irtisanomisesta työnantajalle aiheutuvien kulujen pienentämisellä ole mitään tekemistä lainaehtojen kanssa. Miten tuollaista julkeavat edes tuoda neuvottelupöytään!

Siihen ne rakenneuudistukset taisivat jäädä tälläkin kertaa. Ja jos niistä jotain tuli kirjattua paperille, niin ainakin sinne ne sitten jäävät - huolimatta Kathimerini-lehden pääkirjoitustoimittajan taannoisesta kehotuksesta panna luvatut uudistukset tällä kertaa vihdoinkin täytäntöön. Hän epäili, että muutoin luotottajat piankin huomaisivat tulleensa taas kerran huijatuiksi.

Linnasta linnaan

Polkupyörät ovat kuraantuneet viime vuosina lähinnä työmatkakäytössä. Useiden kylmien ja sateisten kevätviikonloppujen jälkeen päätimmekin totutella uusien pyörien satuloihin aurinkoisena helluntaiviikonloppuna. Matkan teemaksi muodostuivat Moselin laakson linnat.

Vastuksiakaan ei matkalla voinut välttää: linnoihin vievät mäet olivat jyrkkiä, pyörätiet suorastaan ruuhkaisia ja sekä majoitusliikkeet että junien polkupyörävaunut täynnä. Kaikesta kuitenkin selvittiin. Aloitimme matkan sunnuntaiaamuna nostamalla polkupyörät junaan. Patinoituneihin satulalaukkuihin oli laitettu hiukan työkaluja, yksi vaatekerta, tarvikkeet iltatoimia varten sekä aurinkovoidetta ja vettä. Wasserbillig’issä laskeuduimme junasta, kannoimme polkupyörät portaita pyörätien laitaan, käytimme aseman siivottomiksi sotkettuja palveluita, kiinnitimme laukut huolella pyöriin ja lähdimme seuraamaan Moselia virran suuntaisesti.

 Oppaanamme oli Esterbauer’in bikeline-Radtourenbuch ”Mosel-Radweg von Metz an den Rhein” vuodelta 2004 (ISBN 3-85000-004-4). Opas on kätevän kokoinen (23 x 13) tankolaukkuun, 1:50 000 kartat olivat sekä riittävän ajanmukaisia että tarkkoja pyöräilyyn ja opas ehdottaa pääreitin lisäksi hyviä vaihtoehtoreittejä. Myös oppaan matkailuvinkit olivat hyödyllisiä ja mielenkiintoisia.

Pyöräilyn aloituksesta tohkeissamme ohitimme tälläkin kertaa Igel'in pylvään (Igeler Säule) pysähtymättä. Igelin pylväs on oppaan mukaan 23 metriä korkea obeliski, joka kangastuotantoa harjoittaneet kelttiläisveljekset pystyttivät kuolleen sukulaisensa muistoksi 200-luvulla. Moselin vasemmalla rannalla Trierin suuntaan kulkeva reitti oli mäetöntä, mutta puunjuuret olivat paikoin muovanneet asfalttiin pyöräilijää ikävästi täristäviä laineita. Myös koiriaan kävelyttävät helluntailomalaiset terästivät pyöräilijöiden tarkkaavaisuutta.
Trierin ohitettuamme pysähdyimme hetkeksi Pfalzel’in kylään, joka mainitaan kaikissa hyvissä matkaoppaissa. Kylässä meidät toivotti tervetulleeksi vartaassa iloisesti pyörivä kokomittainen sika. Pelkkien tuoksujen vahvistamina jatkoimme matkaa Ehrangin teollisuusalueen läpi Schweich’iin, missä siirryimme Moselin oikealle rannalle. Erityisesti tällä osuudella saimme tutustua yhteen Moselin laakson helluntaiviikonlopun vitsaukseen: laumoina, usein ainakin kaksi rinnakkain eteneviin pyöräilijäjoukkoihin. Näitä vauvasta vaariin käsittäviä seurueita liikkui pyörätiellä yhtenä hässäkkänä varsinkin suurempien kylien läheisyydessä. Mehring’issä siirryimme taas vasemmalle rannalle ja ohitimme sujuvasti Villa Rustika’n – kaikkia roomalaisajan nähtävyyksiä emme kuitenkaan ohittaneet.  Pölich’issä pysähdyimme hyväksi toviksi katselemaan roomalaishuvilaan aikoinaan johtanutta vesitunnelia ennen ravintolassa nautittua runsasta lounasta. Tässä osassa Saksanmaata kaksi ihmistä voi syödä kohtuullisesti alle 40 eurolla.


Ensimmäisenä pyöräilypäivänä pysähdyimme vielä Neumagen-Dhron’iin katsomaan jäljennöstä roomalaisesta viininkuljetusalusta esittävästä kohokuviosta. Saavuimme hyvissä ajoin Bernkastel-Kues’iin yösijaa etsimään.

Yösija löytyi lopulta, mutta vasta pitkähkön etsiskelyn jälkeen. Kaikki siistit yksityistalojen vierashuoneet olivat täynnä. Yösija löytyi Hotel Cafe Restaurant Hector’ista Arndstraβe 9:stä. Huone oli ahtaanlainen, homssuinen ja saniteettitiloissa oli harrastajarakentajan kädenjälki. Aamiainen oli kohtuullinen, vaikka tuoremehusta joutuikin neuvottelemaan. Yön hinta 75€ ei ollut paha, varsinkaan kun vaihtoehtoja ei ollut. Hotelliin jäi vapaita huoneita vielä meidän jälkeemmekin, joten se on hyvä pitää mielessä Bernkastel-Kues’in matkoilla hätävarana. Hotelliin asettautumisen jälkeen kapusimme matkan ensimmäiseen linnaan: Bernkastel’in puolella nousimme kävellen Burg Landshut’iin. Näkymä Moselin laaksoon ja linnakahvilassa nautittu jäätelöannos maksoivat vaivan.

Toisena pyöräilypäivänä pistäydyimme peräti kolmessa Moselin linnassa, ja useasta ajoimme myös ohitse vain hiukan päätä kallistaen. Mosel on mutkainen joki ja tasamaalla poljetun lenkin voi toisinaan korvata veivaamalla ylös jyrkkää viinirinnettä ja laskettelemalla uudelleen laaksoon lyhintä reittiä. Näin teimme Kröv’istä Kövenig’iin: Näin ohitimme Traben-Trabach’in ja lyhensimme matkaa Cochem’iin runsaat 10 kilometriä. Aurinkoisen helluntaimaanantain ensimmäinen linna oli Marienburg, jonka linnapihalta avautuvat näkymät Moselin laaksoon kahdelle osuudelle, ennen ja jälkeen Zell’in kautta kiertävän mutkan.

Päivän toinen linna, Burg Arras, sijaitsee muutaman kilometrin päässä Alf’in kylästä. Nousu linnaan on jyrkkä ja nosti hien pintaan. Linnan sisäpihalle pääsystä täytyi maksaa 4€ ja lipulla pääsee myös linnan museoon. Aluksi luulimmekin linnan olevan suljettu, kun puutarhanhoitajan kanssa keskustelleet motoristit kääntyivät portilta takaisin. Kannatti kysyä, ja niinpä pääsimme sisälle. Linna on yksityisomistuksessa ja museoon on kerätty sekalaista tavaraa. Yksi huone oli omistettu nykyisen omistajan sukulaismiehelle, joka oli toiminut Saksan liittopresidenttinä. Linnan tornista oli hyvä näkymä useaan suuntaan ja uhmasimmekin hiukan linnan valokuvauskieltoa.

Söimme vahvan saksalaisen lounaan Burg Arras’in ravintolassa ja sen voimin jatkoimme matkaa Moselia seuraillen kohti Cochem’ia. Mutkien oikaisu olisi merkinnyt raskaita nousuja ja poikkeamista viitoitetuilta pyöräreiteiltä. Myös turistihyörinän saastuttama Beilstein ja sen Burg Metternich olisivat jääneet ohittamatta näköetäisyydeltä. Tähän linnaan emme tälläkään kertaa kavunneet.

Ennen Cochem’ia pyörätie oli vielä rakenteilla. Maantien laidasta löytyi kuitenkin riittävästi tilaa pyörillemme, eikä joen oikealla rannalla ollut liikaa liikennettä. Niinpä iltapäivän päätteeksi Burg Cochem ilmestyi esiin Moselin mutkan takaa. Työnsimme viimeiset sadat metrit pyöriämme jyrkkää ylämäkeä ja vaivan palkitsi linnan kahvilassa nautittu jäätelöannos. 

Saimme kuin saimmekin polkupyörät mahdutettua ensimmäiseen paluujunaan, ja junan ikkunasta seurasimme takaperin pikakelauksena kahden päivän pyöräilyllä näkemiämme paikkoja.

Ampuma-aseet tehovalvontaan

Kaikesta varovaisuudesta huolimatta laillisiakin ampuma-aseita joutuu vääriin käsiin. Pahimmillaan seurauksena on onnettomuuksia ja veritekoja. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ehdottaa, miten laillisten ampuma-aseiden tietä vääriin käsiin voidaan vaikeuttaa.

Aseita saatetaan tarvita nyky-yhteiskunnassa joihinkin tehtäviin kuten suurpetojen metsästykseen, isokokoisten nisäkkäiden kannansäätelyyn ja yleisen järjestyksen ylläpitoon. Se, että aseita tarvitaan ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että niitä saa turhan helposti käyttää oman ja läheisten ihmisten elämän pilaamiseen ja ulkopuolisten vahingoittamiseen.

Ampuma-aseet ovat niin vaarallisia, että niiden käytön ohjaamiseen tarvitaan kokonaisvaltainen järjestelmä. Valvontajärjestelmän osina tulee olla lupamenettely, ilmoitusvelvollisuus ja tarkastukset.

Aseen hallintaluvan tulee perustua haltijan soveltuvuuteen ja aseen käyttötarkoitukseen. Epämääräinen ”aseharrastus” tai keräily eivät riitä syyksi toimivan aseen hallussapitoon. Keräilystä kiinnostuneet tulee ohjata vaikkapa paikallisen postimerkkikerhon jäseneksi. Ei myrkkykaasuja tai ydinaineitakaan ”harrasteta” tai keräillä – miksi aseita sitten pitäisi?

Aseen hallussapitäjän on oltava mieleltään terve. Jos mieli järkkyy, sekä lupa että ase tulee ottaa pois. Lupamenettelyn, ilmoitusvelvollisuuden ja tarkastusten pitää olla sen verran vaativia, ellei peräti harmistuttavia, että hetken mielijohteesta ei kukaan ala asetta hankkia.

Aseen hallussapitolupaa ei tule myöntää kenelle tahansa, eikä kenenkään tule saada asetta haltuunsa ilman perusteltua käyttötarkoitusta. Aseen hallintalupa tulee perustua eriteltyyn tarkoitukseen asekohtaisesti, ja lupaa annettaessa sekä aseen tyyppi että haltijan ilmoittama käyttötarkoitus tulee ottaa huomioon.

Hyväksyttäviä aseen käyttötarkoituksia voivat olla asekauppa, suojelutyö, metsästys, ampumaurheilu tai itsepuolustus. Lupaviranomaisen on tarkkaan harkittava, onko aseen hallintaluvan hakija soveltuva harjoittamaan aseen käyttötarkoituksen mukaista toimintaa. Periaatteena pitää olla, että kenellekään ei perusteetta anneta aseen hallintalupaa.

Erityisen painava syy hallussapito-oikeuden kieltämiseen on valvontajärjestelmän velvoitteiden laiminlyönti, koski tämä sitten lupamenettelyä, ilmoitusvelvollisuutta tai tarkastuksista tehtyjä päätelmiä.

Kunkin aseen haltijan on päivitettävä valvontaviranomaiselle itseään ja asetta koskevat tiedot välittömästi jos niissä tapahtuu muutoksia. Tämä koskee haltijan henkilötietoja sillä tarkkuudella kuin niitä tarvitaan tarkastusten toimeenpanoon. Asetta koskevat tiedot sisältävät aseen yksilöivien rekisteritietojen lisäksi sen paikkakunnan, missä asetta säilytetään ja käytetään. Myös aseen siirrosta toiselle paikkakunnalle joko säilytys- tai käyttötarkoituksessa on ilmoitettava valvontaviranomaiselle.

Valvontaviranomaisella tulee olla oikeus minä hetkenä tahansa tarkastaa, että ase on haltijan yksinomaisessa käytössä ja että sitä säilytetään asianmukaisesti. Valvontaviranomaisen velvollisuus on tarkastaa ilmoitettujen aseiden ja niiden haltijoiden tiedot. Tarkastuksissa voidaan käyttää yllätystarkastuksia, ja ne voidaan kohdistaa eri todennäköisyydellä eri tyyppisille aseille. Esimerkiksi sarjatuliaseiden todennäköisyys joutua tarkastusten kohteeksi voi olla suurempi kuin kevyiden metsästysaseiden, mutta yllätystarkastusten tulee koskea kaikkia ampuma-aseita.

Valvontaviranomaisena voi toimia esimerkiksi paikallinen nimismies ja poliisivoimat. Ilmoitustietojen perusteella voidaan arvioida mahdollinen lisävirkojen tarve valvontatehtäviin. Valvonta rahoitetaan aseiden haltijoiden maksamilla valvontamaksuilla, jotka kattavat kaikki lupamenettelystä, ilmoitusten käsittelystä ja tarkastuksista aiheutuneet kulut.

En ole ylimääräisen byrokratian kannattaja, mutta ampuma-aseet ovat niin vaarallisia, että hankalat lupa- ja ilmoitusmenettelyt, valvonta ja tiheät tarkastukset ovat perusteltuja. Jos aseiden hallussapito näillä ehdoilla tuntuu liian hankalalta tai tuntuu loukkaavan yksilönvapauksia, on ratkaisu yksioikoinen: luopuminen aseiden hallussapidosta.