Lenkkeilen säännöllisesti, viisi tai jopa kuusi kertaa viikossa. Pisimmillään kuitenkin korkeintaan 20 km kerralla. Tosin edellisestä niin pitkästä lenkistä taitaa olla useampi kuukausi, ja viime kuukausina olen tyytynyt korkeintaan 15 km maastolenkkiin myös viikonloppuisin. Yleensä juoksen aika reippaasti, pitkänkin lenkin n. 5 min/km ja kerran viikossa revitetyllä teholenkillä pyrin minuuttia nopeampaan vauhtiin. Takavuosina, ei niin monta vuotta sitten, juoksin puolimaratonin useaan kertaan alle puolentoista tunnin ja viime syksynä 10 km taittui alle 40 minuutin, niukasti tosin.
Puolimaratonia pidempää matkaa en kuitenkaan ole koskaan juossut, en lenkillä enkä kilpailussa.
Juoksentelun lisäksi liikun noin puolet työmatkoista polkupyörällä, ja käyn puulaakijoukkueemme lentopalloharjoituksissa kerran viikossa.
Ajattelinkin, että kyllähän tällä liikuntamäärällä jolkottelee kotikaupungin tutuilla portailla ja poluilla 35 km kaupunkijotoksen kolmessa ja puolessa tai peräti kolmessa tunnissa, vaikken aiemmin ole niin pitkää lenkkiä yhtenä päivänä juossutkaan. Kaikki juoksemisesta lukemani antaa ymmärtää, että anaerobisen kynnyksen alapuolella, aerobisen kynnyksen tuntumassa, voi juosta samaa vauhtia tunti tolkulla.
Ei se kyllä ihan niin sitten mennytkään.
Sää oli eilen aurinkoinen ja lämmin, lämpötila yli 25°C. Olin viettänyt rauhallista ja kunnollista elämää useita päiviä. Paljon unta, ei stressiä, vähän alkoholia, ja vain lyhyitä rauhallisia lenkkejä edeltävällä viikolla. Runsas pasta-ateria pari tuntia ennen koitosta. Runsaasti magnesiumpitoista kivennäisvettä.
Ensimmäiset 20 km sujuivat tasaista vauhtia, tosin minuutin hiljempaa per kilometri kuin olin kuvitellut. Lähdin mielestäni varovaisesti matkaan: kun syke nousi yli 140:n, hiljensin vauhtia. Portaat ja jyrkät nousut kävelin – ja niitä oli paljon.
Kuuden kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut jo yli 35 min, 10 km ohittui ajassa 56 min ja 15 km 1:25. Alun portaikkojen jälkeen reitti kierteli puistomaisilla metsärinteillä, tosin kiemurrellen ylös alas laakson ja rinteiden välillä.
Vauhti oli tasaista: samat selät vilkkuivat edessä, eikä kukaan mennyt ohikaan. Niin on yleensä kestävyysjuoksuissa alkurynnistyksen jälkeen: sama joukko pysyy koossa kilometritolkulla. Lyhyemmillä matkoilla yleensä maratoonarit painelevat minusta ohi 10 km jälkeen, ja minä joistakin joilta puhti loppuu kesken. Kymmenen km:n kisassakin oma sijoitus yleensä löytyy jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen.
Noin 17 km:n väliaikapisteen jälkeen ohitin pari taivaltajaa – en juosten vaan jyrkissä nousuissa kävellen. Tällöin syke nousi jo 150:een, hiukan alle normaalin lyhyen matkan kilpailusykkeen. Kuvittelen anaerobisen kynnykseni olevan n. 155 lyöntiä minuutissa. Alamäissä syke kuitenkin laski vaivatta alle 140:n. Pohkeissa tuntui hiukan krampin oireita.
Puolimaratonin kohdalla oli kolmas juottoasema. Tällä niin kuin aikasemmillakin kulautin mukin urheilujuomaa ja otin käteen pullon vettä, jonka sitten tyhjensin seuraavassa jyrkässä nousussa kävelyosuudella. Vajaan kilometrin kuluttua alkoivat ongelmat.
Ensiksi kaaduin. Vanhan tilavan ja patinoituneen Nimbusin kärki osui puunjuureen: “Kas satakunta volttia hän teki ilman holttia, ja vatsalleen...” kuten jänöjussi mäenlaskussa. Kuiva tanner tömähti ja pölähti. Siinä sitten rötkötin keskellä polkua, enkä päässyt ylös. Molempiin pohkeissin näet iski yht'aikaa kramppi, ja jalat taipuivat koukkuun niin etten päässyt heti kierähtämään selälleni. Onneksi kukaan ei nähnyt: olisi varmasti helposti vakuuttanut minut keskeyttämään ja palaamaan juoma-asemalle muutaman sadan metrin päähän ja luovuttamaan kilpailunumeroni.
Hetken siinä tantereella pyöriskeltyäni sain tahdonalaisilla lihaksillani lannistettua krampissa olevat ja noustua pystyyn. Pystyyn päästyäni kramppi pysyi hallinnassa niin kauan kuin paino oli jaloilla, ja varovainen venyttely sitä vähän laukaisikin.
Tämän jälkeen matkanteko oli aika tuskallista. Ohittaessani 25 km kilometripylvään aikaa oli kulunut kaksi ja puoli tuntia. Optimistisesti ajattelin, että kramppi jonkun ajan kuluttua menee ohi, ja pystyn taas juoksemaan. Valitettavasti niin ei käynyt.
Viimeisellä 10 km:llä kävelin ensin kaikki nousut – se venytti mukavasti pohkeita. Yritin hölkätä alamäet, mutta siitä oli luovuttava, koska jalat pyrkivät vetäytymään koukkuun ja pelkäsin kaatuvani uudelleen. Tasaisellakin yritin juosta ja se onnistuikin jonkin aikaa. Loppumatkan portaat ja jyrkät nousut eivät kuitenkaan lainkaan parantaneet oloani ja viimeiset kilometrit menivät kokonaan kävelyksi. Yritin kyllä kävellä reippaasti ja aina välillä juostakin. En kuitenkaan ole masokisti, ja siksi lopetin juoksuyritykset heti kun pohkeisiin alkoi sattua. Tokko siitä olisi mitään tullut muutenkaan kun jalat eivät pysyneet suorina ja rentoina juoksuun oleellisesti kuuluvan ilmalennon aikana vaan vetäytyivät kippuraan.
Viimeiseen kymmeneen kilometriin käytin aikaa noin 1:15, neljänneksen enemmän kuin alkumatkasta samaan matkaan. Koko urakka taittui siis varttia vaille neljässä tunnissa. Maalissa tarvitsin apua ajanottosirun irroitukseen, koska en voinut koukistaa jalkoja kengännauhojen aukaisemiseksi.
Olihan se opettavainen kokemus.
