Italialainen noutokassakaappi

Bruno Bozzetton pieni animaatio on hyvä johdatus Italiassa lomailuun. Italian ja muun Euroopan kohtalot ovat viime viikkoina kiertyneet entistä läheisemmin toisiinsa.

Museoiden ystävälle jo pelkästään Firenzessä riittää nähtävää päiväkausiksi. Ilmaisia museot eivät ole. Pieneen kirkkopahaseen pääsystä saattaa joutua maksamaan useamman euron, vaikka renesanssitaiteesta ei olisi paikalla muuta jäljellä kuin pienoinen kappeli. Museoon päästäkseen saa helposti pulittaa viisi tai kymmenenkin euroa. Oma lukunsa ovat Uffizi ja Accademia -museot, joihin päästäkseen pitää kalliinpuoleisen lipun lisäksi joko varata vastaanottoaika varttitunnin tarkkudella tai osallistua monikulttuurisen jonotustapahtumaan. Accademia oli pienoinen pettymys, koska Davidin patsaan lisäksi museossa ei ollut muutamaa puolivalmista marmoripaatta lukuunottamatta juurikaan renesanssitaidetta. Uffizin yläkerrasta sen sijaa nähtävää riitti yhdeltä jos toiseltakin aikakaudelta, ja vaarana oli tallautuneiden varpaiden lisäksi "Madonna col bambino" -aiheisten taidekokemusten ylivuoto.

Matkailu ja museot ovat Toscanassa häpeilemätöntä liiketoimintaa. Museo onkin erinomainen mahdollisuus löytää tekemistä muutoin vaikeasti työllistyvälle työvoimalle. - Siellä niitä istui jokaisen salin ovenpielessä; joku tuijotti apaattisesti eteensä, toinen käveli hermostuneena edes ja takaisin kappelin sivulla ja aika moni puhuin reippaalla äänellä ja tempolla matkapuhelimeensa. Jokunen muisti toki huomauttaa kurittomille matkailijoille kunkin paikan sääntöjen mukaan "No flash!" - jollei peräti "No photos!". Mitään yhtenäistä linjaa valokuvien ja salamavalojen käytön suhteen ei Firenzessä ollut. Nokkelin temppu löytyi kirkosta, joka oli muutoin suorastaan pimeä, ellei joku uteliaista turisteista laittanut lanttia (2 euroa) valoautomaattiin, jonka avulla sai kappelin freskoihin suunnatut halogeenivalot muutamaksi minuutiksi palamaan.

Marraskuun ensimmäisen viikon sää oli Toscanassa tänä vuonna lempeä. Sateet huuhtoivat autoja ja ihmisiä muutaman sadan kilometrim päässä luoteis-Italiassa, mutta Firenzessä ei sadetta tullut pisaraakaan. Useimmat turistit nauttivat ainakin lounaansa kadunvarren kahviloissa, eikä pimeyskään viilentänyt leppeää säätä.

Ainakin pohjois-Euroopassa italialaiset ovat pitkäkyntisen maineessa. Tällä kertaa omat lompakot ja matkustusasiakirjat säilyivät omissa tutuissa taskuissa. Sen sijaan saimme useana aamuna ihmetellä, kun kahden perhekunnan matkailuseurueen alle 10-vuotiaat lapsoset tehtailivat kymmenittäin täytettyjä paahtoleipiä, käärivät ne siististi lautasliinoihin ja kävivät lopuksi sujauttamassa ne vaivihkaa äitiensä Vuiton-laukkuihin. Myös muuan vanhempi pariskunta näytti evakuoivan aamiaispuhvetin hedelmätarjontaa omiin pusseihinsa ikään kuin se olisi maan tapa.

Omassa Hotelli Byron'in täyteen sullotussa huoneessa n°210 meitä ihmetytti italialainen innovaatio, "take-away safe". Mahdollisesti hotellin on täytynyt hankkia huoneisiin kassakaapit saadakseen sen kolmannenkin tähden. Tällainen liikkuva ratkaisu ei kuitenkaan ole omiaan lisäämään hotellivieraan luottamusta irtaimen omaisuuden tyyssijaksi tarkoitettua kassakaappia kohtaan.

Lisää rahaa Kreikalle?

Kreikka menee vararikkoon ja joutuu tunnustamaan maksukyvyttömyytensä ennemmin tai myöhemmin, aivan kuten 30-luvulla Venizeloksen hallituksen aikana. Tämän tietävät kaikki ja sen tunnustavatkin jo useimmat. Miksi siis vielä lisää pelastuspaketteja, kun uhri on jo henkitoreissaan ja silti yrittää tapella pelastajiaan vastaan? Eikö olisi parempi tunnustaa tosiasiat ja keskittyä pelastamaan Kreikan valtion ja kreikkalaisten yritysten rahoittajia siinä määrin kuin se on tarpeen kansainvälisen rahoitusjärjestelmän kannalta? Eiväthän kreikkalaiset itsekään halua näitä pelastuspaketteja. No, rahat ehkä, muttei sitten muuta. Annettakoon heidän lopettaa maksut lainanantajilleen ja järjestää sitten taloutensa kansan tahdon mukaisesti: ei nimellispalkkojen leikkauksia, ei julkisten yritysten yksityistämisiä eikä saneerauksia. Antaa menon jatkua entiseen tyyliin, mutta ilman ulkomaista lainanottoa. Tai kukapa tietää: ehkä Kiina tai Venäjä hyvinkin olisi kiinnostunut rahoittamaan Kreikkaa? Tai ehkäpä sitten Venezuela?

Ulkoisen rahoituksen loppumisesta seuraisi luontevasti euroalueen jättäminen ja oman valuutan käyttöönotto. Tämä olisi myös pikaiseen talouskasvuun tähtävän politiikan edellytyksenä. Oma valuutta soisi hallitukselle - nykyiselle tai ennenaikaisten vaalien jälkeen valtaan astuvalle Nea Dimokratia -johtoiselle - mahdollisuuden vahvistaa kotimaista tuotantoa. Vaihtotase tasapainoittuisi, kun tuontihintojen jyrkkä nousu vähentäisi kysyntää ja suuntaisi sen kotimaisiin tuotteisiin. Jo tällä hetkellä havaittava viennin kasvu voimistuisi, mikä osaltaan parantaisi myös työllisyyttä. Kasvu synnyttäisi kasvuodotuksia ja sitä kautta lisää kasvua. Valtiontalouden tasapainottamista helpottaisivat alkuun velkojen korkojen ja kuoletusten poistuminen menopuolelta - viitisentoista prosenttia bruttokansantuotteesta! Tulevina vuosina kreikkalaiset päättäisivät, pyrkivätkö he valmistautumaan omasta rahapolitiikasta luopumiseen ja euroalueeseen liittymiseen vai säilyttävätkö oman valuuttansa ja itsenäisen rahapolitiikan.

Miksei näin? Angela Merkel lausui perjantaina 24. kesäkuuta huippukokouksen jälkeen ARD-kanavalle antamassaan haastattelussa, että uudelle pelastuspaketilla on tarkoituksena antaa aikaa... Aikaa mihin? Arvatenkin Kreikalle aikaa ryhtyä muuttamaan taloudessaan olevia rakennevääristymiä, supistamaan paisunutta julkista sektoria, tehostamaan hallintoa; kaiken kaikkiaan sopeutumaan elämään euroalueen osana ja ryhtymään lopulta sen tosiasialliseksi jäseneksi. Lainaa antaneille rahoituslaitoksille aikaa hankkiutua eroon Kreikan velkapapereista. Ja ennen kaikkea muille heikoille euroalueen valtioille aikaa viedä julkistaloutta kohti tasapainoa.

Merkelin perustelu lisärahoitukselle on kuin täyttymys monen uudistusmielisen kreikkalaisen vetoomukseen, ettei maan sallittaisi enää palata entiseen talouden, politiikan ja hallinnon menoon: tuhlauksen, korruption ja yleisen halvaantuneisuuden kynsiin. Euroopan maiden olisi käytettävä nyt käsillä oleva tilaisuus ja painostettava Kreikan valtaa pitävät uudistuksiin, jotka on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan vältetty Euroopasta virranneiden tukien avulla sekä viimeisten kymmenen vuoden aikana vielä tämän lisäksi ylettömän velkaantumisen turvin. Tästä kirjoitti Kreikassa laajalti tunnettu tutkiva journalisti Tassos Telloglou saksalaisessa Die Zeit -lehdessä 16. kesäkuuta (“Bitte lasst uns nicht im Stich! Athens Politiker können die Krise nicht meistern. Wir Griechen brauchen Beamte aus Brüssel.“ Älkää jättäkö meitä pulaan! Ateenan poliitikot eivät selviä kriisistä. Me kreikkalaiset tarvitsemme Brysselin virkamiehiä.)

Kreikkalaiset ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että uudistuksia tarvitaan. Mutta useimpien uudistustahto yltää vaatimukseen rikkaiden verorasituksen kasvattamisesta, ei pidemmälle. Veronkierto närkästyttää, jos siihen ei ole itsellä mahdollisuutta, samoin korruptio. Toisaalta lahjusten antaminen ja ottaminen on osa talousjärjestelmää, eikä pontta tämän tavan muuttamiseen tunnu löytyvän. Miksi luopua tutuista käytännöistä, joiden avulla voi kuvitella jossain tilanteessa pystyvänsä löytämään oikotien - jossei aivan onneen, niin ainakin jotakuta toista paremmalle oksalle, vaikkapa valtion virkaan? Ja jos järjestys muuttuisi, mistä lapsille työpaikat kun suhteisiin perustuva sosiaalinen pääoma mitätöitäisiin? On vaikea kuvitella selviytymistä ilman mahdollisuutta mennä sen poliitikon puheille, jolle on järjestänyt joukon ääniä tai muuta hyvää.

Se, kuinka laajalle levinnyttä korruptio kussakin yhteiskunnassa on, riippuu ennen kaikkea korruption hyväksyttävyydestä, siis ihmisten asenteista. Tai kuten sen minulle muotoili eräs kreikkalainen sosiologi: Luuletko, että korruptiota esiintyisi, jos ihmiset tosiaan olisivat sitä vastaan?

Viime vuoden talousuudistukset ovat olleet lähinnä veronkorotuksia ja ansiotulojen leikkauksia. Tavarat ja palvelut ovat kallistuneet kohonneen arvonlisäveron myötä. Polttonesteet, savukkeet, ruoka: kaikki maksaa enemmän ja palkkapussi on entistä kevyempi. Talouden rakenneuudistukset ovat jääneet vielä enimmäkseen ehdotuksiksi, mutta sellaisinakin luoneet kauhukuvia yhdelle jos toiselle ammattiryhmälle. Kalliisti, ehkä osaksi lainarahalla, taksiluvan vanhuutensa turvaksi ostanut pelkää menettävänsä sijoituksensa. Apteekkarit, notaarit ja monet muut hyvätuloiset vapaiden ammattien harjoittajat kohtaavat entistä ahneemman verokarhun, samalla kun hallitus uhkaa kaataa suojamuurit kilpailun ja Euroopan Unionin lainsäädännön nimissä.

Närkästyneet kansalaiset kokoontuvat ilta illan perään Syntagma-aukiolle, parlamenttitalon eteen osoittamaan mieltään. Ammattiyhdistykset kehottavat yleislakkoon ja mielenosoituksiin lähes viikoittain. Lakkoja, työnseisauksia, ministeriöiden rakennusten sisäänpääsyn estämisiä on vähän väliä. Usein ne kohdistuvat Kreikan talouden kannalta keskeiseen matkailuelinkeinoon ja näkyvät myös ulkomaisissa tiedotusvälineissä. Kun risteilymatkailijat joutuvat seisomaan tuntitolkulla Pireuksen laiturilla odottamassa, että ammattiyhdistysradikaalit sallisivat paluun alukselle, ulkopuolisen tarkkailijan ymmärrys joutuu koetukselle: kreikkalaisethan ovat tarmolla kaatamassa omaa leipäpuutaan!

Mikäpä sitten on kirjoittajan mielipide lisärahoituksen mielekkyydestä? Sovitaan, että asia ratkaistaan sen perusteella, mikä on Kreikalle parhaaksi tässä tilanteessa tulevaisuutta ajatellen. Tällöin vastaus riippuu siitä, millaisen talouspolitiikan yleislinjan Kreikka valitsee. Päättääkö se tulla euroalueen todelliseksi jäseneksi ja tekee välttämättömät yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset tätä silmällä pitäen - vai valitseeko se jatkossakin sopeutumisstrategiaksi rahapolitiikan, siis valuutan ulkoisen arvon jatkuvan heikentämisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi?

Valinta vaatisi poliitikoilta pontta luopua perusteettoman optimistisesta hymistelystä ja astua tavallisen kreikkalaisen tasolle selostamaan eri vaihtoehtoja, niiden etuja ja haittoja, edessä olevaa polkua lähivuosina ja myöhemmin, sen mukaan, kumpi tie valitaan. Tällaista ei ole näkyvissä. Sen sijaan jokainen talouspolitiikan muutos esitetään troikan (EKP, IMF ja Euroopan komissio) asettamasta pakkopaidasta johtuvana kansallisen päätösvallan menetyksenä, johon ovat pohjimmiltaan syyllisiä pahat voitonhimoiset pankit, pääasiassa Saksassa ja muualla ulkomailla. Ikään kuin Kreikka olisi ilman omaa syytään joutunut ensin velkaantumaan ja nyt sydämettömien ulkomaiden holhoukseen.

Vaikka maassa on yksittäisiä ihmisiä, jotka näkevät tämän hetkisissä vaikeuksissa mahdollisuuden karistaa yhteiskunnasta ja talouspolitiikasta vuosikymmenten virheet, heidän äänensä hukkuvat yleiseen meteliin. Kansan ja poliitikkojen - niin hallituksen kuin opposition - valinta näyttää olevan se, että talous sopeutetaan valuutan ulkoisen arvon turvin. Tämä on lyhyellä ajalla poliittisesti helpoin ratkaisu, siitä huolimatta, että maksukyvyttömyys ja siirtyminen takaisin oman erillisvaluutan käyttöön ravistelevat ankarasti kaikkia talouden toimijoita. Kohta kuitenkin alkaa näkyä talouskasvun merkkejä, jotka luovat toivoa paremmasta huomisesta. Syntyy uusia työpaikkoja, kun kilpailukyky vahvistuu. Olot vakautuvat. Olkoonkin, että tulotaso on pudonnut entisestään EU-kumppaneihin verrattuna.

Kaupunkijotoksella

Tänä aamuna laskeuduin portaat vintiltä takaperin, osin käsien varassa. Tyhjensin molemmista kantapäistä ja oikean jalan pikkuvarpaasta vesikellot. Omaa tyhmyyttäni!

Lenkkeilen säännöllisesti, viisi tai jopa kuusi kertaa viikossa. Pisimmillään kuitenkin korkeintaan 20 km kerralla. Tosin edellisestä niin pitkästä lenkistä taitaa olla useampi kuukausi, ja viime kuukausina olen tyytynyt korkeintaan 15 km maastolenkkiin myös viikonloppuisin. Yleensä juoksen aika reippaasti, pitkänkin lenkin n. 5 min/km ja kerran viikossa revitetyllä teholenkillä pyrin minuuttia nopeampaan vauhtiin. Takavuosina, ei niin monta vuotta sitten, juoksin puolimaratonin useaan kertaan alle puolentoista tunnin ja viime syksynä 10 km taittui alle 40 minuutin, niukasti tosin.

Puolimaratonia pidempää matkaa en kuitenkaan ole koskaan juossut, en lenkillä enkä kilpailussa.

Juoksentelun lisäksi liikun noin puolet työmatkoista polkupyörällä, ja käyn puulaakijoukkueemme lentopalloharjoituksissa kerran viikossa.

Ajattelinkin, että kyllähän tällä liikuntamäärällä jolkottelee kotikaupungin tutuilla portailla ja poluilla 35 km kaupunkijotoksen kolmessa ja puolessa tai peräti kolmessa tunnissa, vaikken aiemmin ole niin pitkää lenkkiä yhtenä päivänä juossutkaan. Kaikki juoksemisesta lukemani antaa ymmärtää, että anaerobisen kynnyksen alapuolella, aerobisen kynnyksen tuntumassa, voi juosta samaa vauhtia tunti tolkulla.

Ei se kyllä ihan niin sitten mennytkään.

Sää oli eilen aurinkoinen ja lämmin, lämpötila yli 25°C. Olin viettänyt rauhallista ja kunnollista elämää useita päiviä. Paljon unta, ei stressiä, vähän alkoholia, ja vain lyhyitä rauhallisia lenkkejä edeltävällä viikolla. Runsas pasta-ateria pari tuntia ennen koitosta. Runsaasti magnesiumpitoista kivennäisvettä.

Ensimmäiset 20 km sujuivat tasaista vauhtia, tosin minuutin hiljempaa per kilometri kuin olin kuvitellut. Lähdin mielestäni varovaisesti matkaan: kun syke nousi yli 140:n, hiljensin vauhtia. Portaat ja jyrkät nousut kävelin – ja niitä oli paljon.



Kuuden kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut jo yli 35 min, 10 km ohittui ajassa 56 min ja 15 km 1:25. Alun portaikkojen jälkeen reitti kierteli puistomaisilla metsärinteillä, tosin kiemurrellen ylös alas laakson ja rinteiden välillä.

Vauhti oli tasaista: samat selät vilkkuivat edessä, eikä kukaan mennyt ohikaan. Niin on yleensä kestävyysjuoksuissa alkurynnistyksen jälkeen: sama joukko pysyy koossa kilometritolkulla. Lyhyemmillä matkoilla yleensä maratoonarit painelevat minusta ohi 10 km jälkeen, ja minä joistakin joilta puhti loppuu kesken. Kymmenen km:n kisassakin oma sijoitus yleensä löytyy jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen.

Noin 17 km:n väliaikapisteen jälkeen ohitin pari taivaltajaa – en juosten vaan jyrkissä nousuissa kävellen. Tällöin syke nousi jo 150:een, hiukan alle normaalin lyhyen matkan kilpailusykkeen. Kuvittelen anaerobisen kynnykseni olevan n. 155 lyöntiä minuutissa. Alamäissä syke kuitenkin laski vaivatta alle 140:n. Pohkeissa tuntui hiukan krampin oireita.

Puolimaratonin kohdalla oli kolmas juottoasema. Tällä niin kuin aikasemmillakin kulautin mukin urheilujuomaa ja otin käteen pullon vettä, jonka sitten tyhjensin seuraavassa jyrkässä nousussa kävelyosuudella. Vajaan kilometrin kuluttua alkoivat ongelmat.

Ensiksi kaaduin. Vanhan tilavan ja patinoituneen Nimbusin kärki osui puunjuureen: “Kas satakunta volttia hän teki ilman holttia, ja vatsalleen...” kuten jänöjussi mäenlaskussa. Kuiva tanner tömähti ja pölähti. Siinä sitten rötkötin keskellä polkua, enkä päässyt ylös. Molempiin pohkeissin näet iski yht'aikaa kramppi, ja jalat taipuivat koukkuun niin etten päässyt heti kierähtämään selälleni. Onneksi kukaan ei nähnyt: olisi varmasti helposti vakuuttanut minut keskeyttämään ja palaamaan juoma-asemalle muutaman sadan metrin päähän ja luovuttamaan kilpailunumeroni.

Hetken siinä tantereella pyöriskeltyäni sain tahdonalaisilla lihaksillani lannistettua krampissa olevat ja noustua pystyyn. Pystyyn päästyäni kramppi pysyi hallinnassa niin kauan kuin paino oli jaloilla, ja varovainen venyttely sitä vähän laukaisikin.

Tämän jälkeen matkanteko oli aika tuskallista. Ohittaessani 25 km kilometripylvään aikaa oli kulunut kaksi ja puoli tuntia. Optimistisesti ajattelin, että kramppi jonkun ajan kuluttua menee ohi, ja pystyn taas juoksemaan. Valitettavasti niin ei käynyt.

Viimeisellä 10 km:llä kävelin ensin kaikki nousut – se venytti mukavasti pohkeita. Yritin hölkätä alamäet, mutta siitä oli luovuttava, koska jalat pyrkivät vetäytymään koukkuun ja pelkäsin kaatuvani uudelleen. Tasaisellakin yritin juosta ja se onnistuikin jonkin aikaa. Loppumatkan portaat ja jyrkät nousut eivät kuitenkaan lainkaan parantaneet oloani ja viimeiset kilometrit menivät kokonaan kävelyksi. Yritin kyllä kävellä reippaasti ja aina välillä juostakin. En kuitenkaan ole masokisti, ja siksi lopetin juoksuyritykset heti kun pohkeisiin alkoi sattua. Tokko siitä olisi mitään tullut muutenkaan kun jalat eivät pysyneet suorina ja rentoina juoksuun oleellisesti kuuluvan ilmalennon aikana vaan vetäytyivät kippuraan.

Viimeiseen kymmeneen kilometriin käytin aikaa noin 1:15, neljänneksen enemmän kuin alkumatkasta samaan matkaan. Koko urakka taittui siis varttia vaille neljässä tunnissa. Maalissa tarvitsin apua ajanottosirun irroitukseen, koska en voinut koukistaa jalkoja kengännauhojen aukaisemiseksi.

Olihan se opettavainen kokemus.

Elämän jälkeen

Αρκάς on kreikkalinen sarjakuvapiirtäjä, joka on pitänyt onnistuneesti yksityiselämänsä erillään taiteestaan. Edes taiteilijan henkilötiedot eivät ole yleisön tiedossa. Wikipedia viittaa, että Arkan taiteilijanimen takana olisi Αντώνης Ευδαίμων, mutta sen enempää hänen yksityiselämästään ei ole valtamediaan päätynyt.

Hänen sarjakuvistaan kyllä riittää aineksia pääsiäissaarnaksi. Aloitetaanpa pitkäperjantaista.

Kuolema, kidutus ja makaaberit näkymät, niihin olemme koulun uskonnonopetuksessa tottuneet pitkäperjantain yhteydessä. Kidutuksen vastapainona on pelastus, sovitus tai miten se sitten ilmaistaankin. Verenvuodatus ei ole turhaa, vaan se koituu kaikkien (uskovien) hyväksi.

Mikäpä voisi kuvata tätä sovitustehtävää paremmin kuin koe-eläinlaboratorio? Kuvitelkaa koeputkia, mikroskooppeja, injektioruiskuja, saksia ja teräviä leikkausveitsiä. Elinpankissa löytyy formaldehydissä likoavat aivot ja sen vieressä astia täynnä irrotettuja silmiä. Instrumenttien ja koeputkien välissä toinen toistaan kuluttavampiin kokeisiin osallistuneita koe-eläimiä.

Nämä mielikuvat Arkas on piirtänyt sarjakuviksi ja niihin voi tutustua kokoelmassa Πειραματόζωα (Koe-elaimiä, 1998). Sarjojen huumori perustuu usein siihen, että kokeneempi koe-eläin kulkee laboratoriossa vastatulleen kohtalotoverin kanssa ja selittää tälle hyväntuulisesti paikallisia kummallisuuksia.



Ensimmäinen pääsiäispäivä on ainakin Suomessa pääsiäismunien aikaa. Muna on ikivanha hedelmällisyyssymboli ja muinaiset germaanit lienevät uhranneet pakanallisissa kevätmenoissa jäniksiä ja munia riista- ja satonäkymien parantamiseksi. Suomessa munalogistiikan on perinteisesti hoitanut pääsiäiskukko. Jostakin syystä pääsiäispuput ovat meillä uudempaa tuontitavaraa.

Arkas on käsitellyt kukkoteemaa sarjassaan Ο Κόκκοραs (Kukko, 1981-1987). Kanalaumaansa höyhentävä kukko on pohjimmiltaan herkkä tunnelintu, joka käy riipivää vuoropuhelua oman maskuliinisuutensa kanssa. Velvollisuudentunto ja unelmat sekoituvat arkipäiväiseen elämään niskottelevine kanoineen ja koppavine kananpoikineen. Pahan maailman keskellä lohtua tarjoaa lammikossaan rypevä luotettava ystävä.




Toisen pääsiäispäivän teema on ylösnousemus. Arkas onnistunut tämän aiheen kuvituksessa sarjassaan Η ζωή μετά (Elämän jälkeen, 1999-). Tämäkin sarja toistaa oppaan ja johdettavan teemaa. Yllättäen elävien keskeltä temmattu tulokas tutustuu taivaan oloihin enkelin ymmärtäväisessä opastuksessa. Maisemat ovat seesteisen rauhoittavia: vihreitä niittyjä, muutama pinja ja runsaasti marmoripylväitä ja muita klassisten rakennusten raunioita. Enkelin, muiden asukkaiden ja myös helvetin edustajien kanssa käydyt keskustelut valaisevat osuvasti taivaan sosiaalisia suhteita ja antavat vastauksia ihmisiä iät ajat askarruttaneisiin teologisiin kysymyksiin.



Arkan kotisivu