Musta sivistys?

Millaista väkeä olivat Niilin laakson sivilisaation perustajat? Mustia afrikkalaisia, väittää senegalilainen Cheikh Anta Diop ranskankielisistä 50- ja 60-luvuilla ilmestyneistä julkaisuista kootussa kirjassa ”The African Origin of Civilization – Myth or Reality?” (Lawrence Hill Books, 1974, Chicago).

Yleensä koulujen historiankurssit alkavat katsauksilla ihmislajin esihistoriaan niin kuin se on arkeologian viimeisimpien löytöjen perusteella tulkittu: Lucy eleli Itä-Afrikassa yli kolme miljoonaa vuotta sitten ja ihmiset levittäytyivät Afrikasta muihin maanosiin niin ikään yli kolme miljoonaa vuotta myöhemmin, joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Siirryttäessä esihistoriasta historiaan, kirjoitettujen lähteiden aikaan, tullaankin jo noin 5000 vuoden takaisiin tapahtumiin, Sumeriin kaksoisvirranmaan ja Niilin jokilaaksoihin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset kulttuuri-ihmiset jotka jättivät jälkeensä kirjoitettuja dokumentteja ja kiviarkkitehtuuria? Diop’in mukaan Niilin laakson kulttuurin perustivat mustat afrikkalaiset.

Diop’in kirja on jännittävä ja poleeminen. Nykyään ei ole tapana kiinnittää huomiota yhtä häpeämättömästi ihonväriin ja kallonmuotoihin. Eipä sanakirjastakaan löytynyt käännöstä kallonmuotoa kuvaavalle termille ’dolichocephalic’ (p. 265), ja kallon suhteita koskevat ’facial index’ ja ’nasal index’ (p. 130) tuskin sanovat monellekaan nykylukijalle mitään. Nykykäsityksen mukaan ihmislajin luokittelu rotuihin on vailla tieteellistä pohjaa, mutta sitähän Diop ei voinut tietää 40- ja 50-luvuilla aineistoja kerätessään.

Kirjassa Diop ei lainkaan piilottele tarkoitushakuisuuttaan: Hän haluaa sanoa, että mustat afrikkalaiset ovat antaneet ihmiskunnan kulttuurien kehitykseen osan, joka on suurempi kuin yleensä ajatellaan – ja josta jokainen musta afrikkalainen voi olla ylpeä. Diop’in argumentointi on selkeää: Hän osoittaa sivistyneisyytensä siteeraamalla niin raamattua, Herodotos’ta ja Manetho’a kuin myöhäisempiä egyptologejakin. Hän esittää rohkeat väitteensä selkeästi, esittäen niille perusteluja ja vastaväitteitä. Kirjan ajatuksena on nostaa nuorten afrikkalaisten omanarvontuntoa suhteessa valkoiseen valtakulttuuriin.

Kulttuurin mustan alkuperän osoittaminen ei kuitenkaan Diop’ille riitä: hän jatkaa pidemmälle ja esittää, että monet Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset ovat egyptiläisten jälkeläisiä. Kaikki Diop’in esittämät perustelut afrikkalaisen kulttuurin egyptiläiselle alkuperälle eivät tosin vakuuta. Joidenkin sanaparien samankaltaisuuksien luettelointi muinaisen egyptin kielen ja nykyisten afrikkalaisen kielten välillä vaikuttaa heppoiselta perusteelta kielten seuraannon osoittamiseksi, eivätkä nykyafrikkalaisten ja muinaisegyptiläisten kampaustenkaan samankaltaisuus ole uskottavaa.

Kaikesta Diop’in ylenmääräisestä innokkuudestaan huolimatta hänen kirjansa avasi mieleni monille kysymyksille. Kuten: Miltä ajalta ovat vanhimmat kirjoitetut tekstit? Ilmeisestikin jo ajanjaksolla 3500 – 3000 eKr. Sumerissa pidettiin varastokirjanpitoa nuolenpääkirjoituksella, ja Egyptissä piirrettiin hieroglyfejä hautakammioiden seiniin. Kehittyikö Sumerin kulttuuri ennen Egyptin varhaista kulttuuria? Siihen en osaa sanoa mitään. Ja minkä värisiä olivat iholtaan ne, joilta muun muassa neitseellisen sikiämisen ja kreikkalaisten jumalien myytit ovat peräisin? Kyllä minun mielestäni ainakin tummia, jolleivät peräti mustia, sikäli kun ihonvärillä nyt on merkitystä.

Runous ja lumous

Ken sai äidiltään jo vuosia sitten lahjaksi runokirjan. Miten lienee “Sinä kuulet sen soiton” päätynytkään kaikkien tarjolla olevien teosten joukosta lahjoittajan kauppakassiin? Kirjoittaja Jenni Haukio (s. 1977) on Porista kotoisin oleva runoilija ja valtiotieteiden maisteri, ja kirjan runot kertovat merellisistä maisemista – siinä ehkä syy?

Kirjan runot maalailevat herkkiä luontotunnelmia: kivet ja kalliot, vesi eri olomuodoissaan, vuorokauden- ja vuodenajat ovat innoittaneet runoilijaa. Kirjaa lukiessa voi eläytyä saariston tunnelmaan, kuulla mielessään lokkien kirkunan ja tuntea suolaisen merituulen tuoksun - kunnes tunnelma törmää tosiasioihin.

Runoilija on näet luonut niin surrealistisia luontokuvia, että sellainen joka on puljannut lapsuutensa Suomenlahden luodoilla ja kaislikoissa lintujen ja kalojen vanavedessä aivan ällistyy runoilijan luovuutta.

Avausrunon ensimmäisen säkeen loppu havahduttaa lukijan hereille unelmistaan: “... ja selkälokin luut maatuvat kaislikon ohueen multaan.” Meillä päin on tapana nimittää kaislikoksi järviruokokasvustoa (Phragmites australis), joka on useimmiten vedessä. Ja vaikka kaislikko olisi maallakin, sen juurella on pikemminkin mutaa kuin “multaa”.

Ensimmäisen Huhtikuu-osion viimeinen runo (s.14) alkaa näin: “Laakakatajat, haahkat, tyrnit / rahkasammalta kasvavat kalliot...” Rahkasammalta (Sphagnum-suku) kalliolla? Ehkä jossakin soistuneessa kallionkolossa, jonne vesi on jäänyt seisomaan. Kotimaan luonto-opas (s. 193) tosin sekin toteaa ykskantaan, että “Valtaosa rahkasammalista kasvaa soilla.”.

Aukko syreeniaidassa –osion ensimmäisen runon (s.31) neljännessä säkeessä “paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta”. Kovin runollista, mutta mielessä alkavatkin vuorotella kuvat rosoisesta männynrungosta ja valkoisesta koivun hipiästä. Koivusta revitään tuohta, ei kaarnaa.

Nocturno-runo (s.43) alkaa idyllisesti “On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja”, mutta pian idylli särkyy: “merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla”. Jopas on verkonlaskijoilla laituri! Merilokki (Larus marinus) on lokeistamme suurikokoisin, pituudeltaan nokan kärjestä pyrstön kärkeen 61-74 cm, “Pesä kasvillisuuden joukossa, kallioluodon huipulla.” (Svensson, Lars (2009) Lintuopas, s.130).

Hiukan myöhemmin Suvivirressä (s.45) “västäräkki pesii saunamökkisi kattohirren päällä”. Västäräkin (Motacilla alba) koko ei tosin ole esteenä pesimiselle, mutta Lintuoppaan mukaan (s.269) “Pesä kiviaidassa , kattotiilen alla, tuuletusventtiilissä, halkopinossa, kiviröykkiössä jne.” Herkän runon tunnelmaa häiritsi mielikuvani pesää etsivästä runoilijasta kiipeilemässä kotisaunan vintillä.

Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva runollinen kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Runoilija olisi voinut varoa liian konkreettisia kielikuvia, jottei lukija menettäisi lumoustaan. Ainakin tosiasiat olisi hyvä tarkistaa hakuteoksista, tai vaikkapa soittamalla yleisradion luontoiltaan.

Warren Buffett ja punainen pallokirjoituskone

Pitkän joululoman mittaan luin useammankin kirjan. Yksi kevyimmistä oli Warren Buffettin entisen miniän nimellä myyty ”Warren Buffett and the Interpretation of Financial Statements” (Buffett Mary & Clark David, 2008, Simon & Schuster UK Ltd).
Nimensä mukaisesti kirjassa tulkitaan yritysten tilinpäätösaineistoja Warren Buffetiin tapaan. Kannesta lähtien lähes jokaisella sivulla toistuu sanaliitto ”jatkuva kilpailuetu” (”durable competitive advantage”). Kirjoittajien mukaan se on avain Warren Buffetin sijoitusstrategiaan.
Kirjan perusteella pörssisijoittajat voidaan jakaa (ainakin) kolmeen ryhmään:

1. Pörssikauppaa käyvät ensinnäkin rahamarkkinoiden melumeklarit (käsite Richard H Thaler’in kirjasta ”Misbehaving”, suom. Kimmo Pietiläinen). Nämä sijoittajat seuraavat tarkkaan yrityksiä koskevia uutisia ja pyrkivät voittaman markkinat nopeudellaan ja ylivertaisella osaamisellaan. Nassim Taleb (”Fooled by randomness”) esittää perustellusti, että jatkuvaa pörssikauppaa käyvät sijoittajat, jotka toimivat uutisvirran mukaan, perustavat päätöksensä meluun (”noise”), jonka osuus lyhyen ajan uutisista on hallitseva.
2. Warren Buffettiin sijoittamisen oppi-isä Benjamin Graham nimitti sijoitusstrategiaansa arvosijoittamiseksi (”value investing”). Siinä etsittiin aliarvostettuja pörssiosakkeita tutkimalla huolellisesti yritysten tilinpäätösaineistoja. Tarkoituksena oli löytää yrityksiä, joiden pörssikurssi on aliarvostettu, kun kriteerinä oli pörssihinnan ja voiton suhde P/E (”price-earnings ratio”). Tämä strategia perustui sille oletukseen, että markkinat huomasivat muutaman vuoden kuluttua hinnoitteluvirheensä ja arvosijoittaja saattoi korjata voiton. Benjamin Graham tuli aikoinaan tällä tavoin miljonääriksi.
3. Warren Buffett sijoittaa vieläkin pidemmällä tähtäyksellä, mutta vain sellaisiin yrityksiin joilla on jatkuva kilpailuetu. Näin hänestä on tullut sijoitusyhtiönsä Berkshire Hathaway’n avulla miljardööri ja yksi maailman rikkaimmista miehistä. Buffettologien kirja kertoo, mihin tilinpäätöslukuihin ”Warren” kiinnittää huomiota.

Kirjoittajien mukaan Warren Buffett on menestynyt sijoittamalla yrityksiin, jotka sananmukaisesti jauhavat rahaa tyhjästä - esimerkkeinä Wrigley, Coca-Cola, Moody’s ja Procter and Gamble – koska niillä on jatkuva kilpailuetu. Jatkuva kilpailuetu paljastuu siitä, että yrityksen valmistuskulut ovat alhaiset verrattuna myyntituloihin. Kilpailuasema on niin vahva, että yrityksen ei tarvitse investoida tuotantojärjestelmäänsä tai tutkimus- ja kehitystyöhön – eikä myöskään ottaa velkaa. Kilpailuetu näyttäisi perustuvan ensisijaisesti vakaaseen myynti- ja hallintopanostukseen. Jyvien seulomiseen akanoista tarvitaan ainakin kymmenen vuoden tilinpäätösaineistot.
Yritykset, joihin Warren Buffett sijoittaa, eivät jaa osinkoja vaan investoivat kertyneet liikevoitot omaan liiketoimintaansa. Tämä näkyy tietysti taseen oman pääoman jatkuvana kasvuna.
Warren Buffet on ilmoittanut pysyvänsä erillään toimialoista, joita hän ei ymmärrä. Tähän kuuluvat tietotekniikan ja -liikenteen yritykset. Myöskään lääkeyritykset eivät kuulu sijoituskohteisiin, koska niiden patentteihin perustuva kilpailuetu on vain muutaman vuoden mittainen eikä siis jatkuva. Ylläpitääkseen kilpailuedun niiden on sijoitettava jatkuvasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Esimerkkeinä muista yrityksistä, joilta puuttuu jatkuva etu kirjoittajat mainitsevat kilpailluilla markkinoilla toimivat autonvalmistajat.
Mielestäni buffettologien kirja on lukemisen arvoinen. Ensinnäkin tilinpäätöstietojen systemaattinen luettelointi ja tulkinta Warrenin näkökulmasta on jo sinänsä opettavaista. Sijoitusstrategiana jatkuvan kilpailukyvyn tavoittelu on järkeenkäyvä, mutta tulos – esimerkit jatkuvan kilpailukyvyn omaavista yrityksistä - on aikamoinen pettymys. Toimivatko esimerkiksi hyvien kirjojen kustantaminen, uudet energiaratkaisut, terveellisen lähiruoan tuotanto ja halpojen kopiolääkkeiden laaja levittäminen niin erilaisessa todellisuudessa kuin kolajuomien jakelu tai purukumin- ja saippuanvalmistus? Mikäli kaikki sijoittajat olisivat toimineet kuten Warren Buffett, kirjoittaisin tätä artikkelia IBM:n pallokirjoituskoneella ja julkaisisin sen ehkä marketin ilmoitustaululla.

Minusta noille jatkuvan kilpailuedun yrityksille on yhteistä se, että niiden tuotteet ovat ikään kuin liukenemassa olemattomiin ja jäljelle on jäämässä pelkkä tuotemerkki. Kannattaako sellaiseen tosiaan sijoittaa? Vai onko aika ajamassa ohi jatkuvan kilpailukyvyn yrityksistä samaan tapaan kuin se ajoi ohi arvosijoittamisesta? Minulle itselleni 30 vuoden sijoitusjänne alkaa joka tapauksessa olla jo liian pitkä aika, joten lienee parasta makuuttaa säästöjä turvallisella pankkitilillä.

Propaganda is fatal!

Why was Boris Nemtsov murdered? Who murdered him? I will not even try to identify the organiser or organisation behind the killing. Instead I will give some background that to me gives enough of an answer to both of the above questions.
 
The short answer is that there was a 'demand' for the killing.
This demand did not arise naturally. It was consciously and carefully created. It was created by the Russian State. It was created by means of promoting hatred towards groups of citizens within Russia and presumably hostile foreign States. Russians who did not share the views of Mr Putin and his friends were discredited by Mr Putin himself calling them 'the fifth column' or 'national traitors'. Poster campaigns were organized, with State Authorities' approval, in central streets and squares of Moscow with portraits of 'traitors' several meters high. No government oversight body intervened and these exhibitions continued for days and weeks. Nor did they question the setting up of internet sites containing lists with names and portraits of 'traitors' with calls for readers to suggest more names to the list. 'Documentary' films were shown with titles like "13 friends of the Junta" (referring to some Russians who had publicly shown support for Ukraine's uprising or ‘anticorruption revolution’, as it was often called by the opposition). On Saturday there was going to be another film of this kind shown on the popular NTV channel, with Boris Nemtsov as the main hero or one of them. In the end the channel decided not to show it. Some weeks ago a 'movement' called Anti-Maidan was created, with Vladimir Putin's friends and admirers appearing in public as its founders, promising to make sure that they would not allow 'Maidan" to happen in Russia. On Saturday one week ago an anti-Maidan demonstration was staged in central Moscow. It was sponsored by the State. State employees like teachers were urged to sign up for the demonstration. University students were recruited by their professors. Transport was provided from other cities. Even money was used for finding demonstrators at subway stations, although that money may have come from private sources.
In principle terrorism and extremism are taken very seriously in Russia. This attitude did not, however, make oversight bodies to intervene with the NTV documentaries. Quite to the contrary: Dmitry Kiselev became notorious worldwide for his aggressive messages and talk-shows turned into screaming marathons where guests competed with members of the audience for the level of volume and hatred they could reach.
The message to those who could be called extreme or aggressive nationalists was as clear as it was to the genuine political opposition, the 'traitors': these are the enemy; aggression and violence, in words and in deeds are acceptable if they are directed against that enemy.
In the official reaction to the murder, as voiced by the spokesperson for President Putin and the President himself, there was talk about a 'provocation' and an attempt to discredit or destabilize Russia.
Independent of what one thinks of who organized the murder, President Putin's reaction was not adequate in this context. However, it falls perfectly into the pattern outlined above. Someone alien to us – be it the US or an internal enemy in Russia – is attacking us. Our being is under threat and we must pull together to fight against those evil forces. This attitude will not spell anything good for Russia. More constructive, more statesman-like positions could be found in some of the many reactions that were expressed in the hours following the killing. These were calls for all citizens to stop the spiral of hatred, to stop and think how to live on as citizens of the same country.

Venäjää Petroskoissa kesällä 2013

Ajatus venäjän opiskelusta Petroskoissa sai alkunsa halusta oppia venäjää paikan päällä, mutta välttää Pietarin tai Moskovan korkeita elinkustannuksia ja ruuhkaista julkista liikennettä. Alun perin ajattelimme kurssia Petroskoin valtionyliopistolla, mutta päädyimme “Enjoy Russian” –kielikouluun sen saaman hyvän opiskelijapalautteen ansiosta.

Kesäkuun lopussa istuuduimmekin pikkubussiin Lappeenrannan linja-autoasemalla ja matkatavaramme ahdattiin niukkoihin tavaratiloihin. Matkaa oli edeltänyt kirjeenvaihto kielikoulun kanssa, viisumia varten tarvittavien viranomaismuodollisuuksien etumaksu, kärsivällisyyttä vaativia vierailuja Venäjän ulkoministeriön internetpalveluun täyttämään viisumihakemukset sekä suurlähetystöön passien jättämiseksi. Bussiyhteyden tiedot löytyivät internetistä ja aikataulujen sekä paikkavarausten teko vaati sekin oman kirjeenvaihtonsa. Aivan viime hetkellä päätimme nousta Petroskoin linjuriin Lappeenrannassa Helsingin sijaan, minkä senkin sovimme kirjeenvaihdossa kuljetusliikkeen kanssa. Kesäkuinen ilta ja yöpyminen Lappeenrannassa olivat jo oivallista siedätyshoitoa tulevaa varten: Hiekkaveistokset saattoivat meidät kalevalaisiin tunnelmiin; monet sateenvarjojen alla kuljeskelevat turistit ja matkustajakodin naapurit olivat kotoisin siitä maasta jonne olimme matkalla.

”Enjoy Russian” venäjän kielen kurssi perustuu kolmelle toisiaan tukevalle toiminnolle: oppitunneille, asumiselle venäläisessä perheessä ja oheisohjelmalle. Ensimmäiseksi tutustuimme kotiimme, joka sijaitsi Petroskoin keskustassa parin minuutin kävelymatkan etäisyydellä koulusta. Uusperheeseemme kuuluivat meidän lisäksemme isä, äiti, kaksi sisarta, kolme sisarenlasta ja veli. Vaikka asunto oli tilava, koko joukko ei ollut yhtenään paikalla, vaan suurin osa perheestämme oli enimmäkseen mökillä Konchozeron rannalla. Isämme joka toimi aamuisin ja iltaisin kokkinamme oli aina paikalla, ja melkein joka päivä paikalla piipahti myös joku sisaruksistamme. Niinpä mahdollisuudet venäjän käyttöön kotioloissa alkoivat aamulla ennen kouluunlähtöä ja jatkuivat pitkälle vaaleisiin öihin. Oppitunnit alkoivat meille lomalaisille sopivasti klo 10 kun kaupungin vesilaitoksen tarjoama jääkylmä suihku oli pessyt viimeisetkin unenrippeet silmäkulmista. Puolentoista tunnin jälkeen oli kahvitauko, minkä jälkeen opetus jatkui vielä toisen mokoman. Ryhmät olivat pienet: aloittelijoiden pienryhmässä opettajalla oli vain kaksi tai kolme oppilasta, ja pidemmälle edenneiden vakioryhmässäkin oli vain puolen tusinaa opiskelijaa. Opettajat olivat ystävällisiä ja ammattitaitoisia.

Oppitunnit etenivät suunnitellusti, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla pitkästymisen takia. Vaikka alkeisryhmän tempo oli reipas, opittavaa jäi vielä seuraaviksikin kesiksi. Venäjän sijamuodoista ehdittiin tutustua noin joka toiseen, eikä liikeverbeihin vielä ehditty pureutua. Sanoja opittiin paljon, ja tunnenkin itseni melkoiseksi eläintieteilijäksi norsuihin ja supiin tutustuttuani. Opetusmenetelmät olivat vaihtelevia: sanojen oppimiseen käytettiin kuvakortteja ja niiden avulla myös leikittiin ja pelattiin. Kieliopin uudet asiat opettaja selitti englanniksi. Kirjaimia piirrettiin kotona Tshili-bili –työkirjaan. Suomessa on sekä venäläisperäistä sanastoa, sillä ovathan vorot, putkat, konit ja lotjat venäjästä kotoisin, että myös yhteistä puolikielellistä ainesta. Esimerkiksi venäläiset kieltoa, myötäilyä ja kannustusta tarkoittavat ynähtelyt ovat merkityksiltään tuttuja suomalaisille. Millainen sitten on suomen kielen asema Venäjän Karjalassa? Ei kovinkaan vahva, sanoisin. Jos suomi nimittäin olisi ihka-aito sivistyskieli, silloin suomenkieliset muita kieliä oppiessaan käyttäisivät sanakirjoja suomesta opittaviin kieliin. Ruotsi-saksa, ruotsi-ranska jne. sanakirjojen löytyminen keskikokoisen kauppalan kirjakaupasta on mielestäni mitä vakuuttavin todiste ruotsin vahvasta asemasta Suomessa. Tällaisesta en kuitenkaan tavannut merkkejä niiden kahden viikon aikana, joina pistäydyin yhteen jos toiseenkin paikalliseen kirjakauppaan: ainoat suomen ja muiden kuin venäjän väliset sanakirjat olivat divariharvinaisuuksia, ja suomen hylly oli kirjakaupoissa järjestään kovin vähäväkinen. Suomea kyllä opitaan Karjalan kouluissa vieraana kielenä, Petroskoin yliopiston suomen kielen laitos on yksi maailman suurimpia ja suomenkielinen teatteri saa paljon huomiota. Taitaapa myös suomen kielen korostaminen olla poliittisesti korrekti keino valuuttavetoisten hankkeiden ja lähimatkailun edistämiseksi.

Oppituntien päätteeksi kävimme lounaalla useimmiten tuomioistuimen työpaikkaruokalassa, joka oli myös säännöllinen kokoontumispaikka kahvitauoilla. Toisinaan nautimme maukkaan lounaan viehättävässä, edullisessa, mutta hiukan hitaassa Déjà vu’ssä.

Kahden viikon kesäkurssiin mahtuu vain yksi viikonloppu. Se olikin täysipainoista turismia. Lauantaina tilava katumaasturi vei halukkaat Марциальные воды’in, Venäjän ensimmäiseen kylpylään. Kierros jatkui Кивач’in putouksille ja Kontupohjan kirkkoon. Osa kurssilaisista osallistui samana päivänä karjalaiseen kyläjuhlaan. Kuusikymmentä vuotta aiemmin Olavi Paavolainen oli matkustellut samoissa maisemissa ja tilittänyt näkemäänsä Synkässä yksinpuhelussa. Maisemallisesti Venäjän Karjala näyttää ihan samalta kuin Suomenkin: Hyvin hoidettuja metsiä, välissä soita ja kallioita. Ihmisiä tuskin lainkaan.

Sunnuntaina pastellinvihreä Meteor-alus vei venäjänoppijat Äänisen tyynten aaltojen kannattamina Kizhi’n ulkoilmamuseoon opastetulle kierrokselle tutustumaan karjalaiseen taloon ja useampaankin sipulitornikirkkoon. Iltapäivien ja iltojen oheisohjelmaan kuului vapaaehtoisten venäläisopiskelijoiden vetämä kaupunkikierros, kurssilaisten kotimaisen esittelytilaisuus, keilaamista, saunakäynti, kiipeilyä ja kahden viikon päätteeksi pidetyt nyyttikestit, joissa kurssilaisten oli määrä tarjoilla kotimaidensa herkkuja. Tarjoilumme koostui valintamyymälästä löydetyistä paikallisista maukkaista karjalanpiirakoista, jotka kotoutimme suomalaisiksi pystyttämällä niihin Suomen lippuja - sekä suomalaisista juustoista, leivistä, makeisista ja juomista. Varsinkin Karjala-olut teki kauppansa – sen sijaan siideriksi luulemiamme makeanmuovisia juomasekoituksia jäi jäljellekin.

Retket, urheilulajien esittely ja saunailta olivat maksullisia. Tarkat kurssitoverimme olivat vertailleet hintoja kaupalliseen tarjontaan ja todenneet ne kohtuullisiksi. Mieluisin paikka kaupungilla oli Äänisen rannan pitkä kävelykatu kalevalaisine puuveistoksineen ja taidepatsaineen. Sääkin suosi iltakävelyitämme: aurinkoa riitti molemmiksi viikoiksi. Pari iltapäivää vietimme Karjalan historian museossa ja kaupungin taidemuseossa. Edellisen yläkerrassa on suomalaisiakin kiinnostavia sota-ajan asiakirjoja, mutta sinne asti ehdimme vain hädin tuskin sulkemisajan lähestyessä hiukan liiankin nopeasti.

Yhden illan vietimme isäntäperheemme upouudella datshalla, missä ohjelmaan kuului suomalaisille tuttua mökkielämää: uintia, saunomista, puutarhamarjojen napostelua ja mustikkapiirakkaa maukkaan aterian päätteeksi.

Päivää vaille kaksi viikkoa siitä kun istuuduimme Lappeenrannassa venäläiseen pikkubussiin, heilahtelimme taas maantien mutkien tahdissa, mutta päinvastaiseen suuntaan. Auto kiisi Karjalan teillä hyvää vauhtia kohti Suomea ja Helsinkiä, Suomen teillä hiukan rauhallisemmin. Kuljettaja piti säännölliset lepotauot aidoissa reissumiesten pysähdyskohteissa ja korjasi rikkoutuneen turvavyönkin tarvittaessa näppärästi.

Kreikkalaista viivytystaistelua

Euro-Kreikkaa pelastettiin ensi kerran vuoden 2010 keväällä. Silloin maan hallitus sopi tukipaketin ehdoiksi julkistalouden alijäämän supistamisen ja talouden kasvuedellytysten parantamisen. Kuten tavallista velkakriiseissä yleensäkin, alijäämän supistamiseksi oli lisättävä verotuloja, keinoina veroasteiden korottaminen ja veropohjan laajentaminen. Vastaisuutta varten oli luotava kasvuedellytyksiä ja julkisen talouden vakautta vahvistettava myös rakenneuudistuksin: eläkejärjestelmän suu laitettava säkkiä myöten, markkinoiden toimintaa parannettava kilpailua lisäämällä.

Paljon puhetta ja vastustusta kreikkalaisten keskuudessa herätti silloin mm. ammattien vapauttaminen. Pienten ryhmien erikoisedut hyväksytään Kreikassa helposti, vaikka näin loukattaisiin laajempien ihmisjoukkojen etua. Taksikyytiä oli usein vaikea saada. Ei siksi, ettei vapaita autoja olisi ollut, vaan siitä syystä, että ajaminen ei autoilijoita kiinnostanut. Taksilupa oli pääomasijoitus. Kilpailuahan heidän ei tarvinnut pelätä, sillä uusia taksilupia oli viimeksi myönnetty nelisenkymmentä vuotta sitten. Elinkeinon vapauttaminen hyväksyttiin periaatteessa, mutta käytännössä mikään ei muuttunut - paitsi että laman aikaan kyytien kysyntä väheni. Tämä taas antoi uutta pontta vapauttamisen vastustajille: mitään helpotuksia ei tarvita, tarjontaa on yllin kyllin. Kuitenkin taksilupien hinnat kuuluvat edelleen liikkuvan kymmenissä tuhansissa euroissa...

Kreikan hallitus korotti veroja ja lupasi tehdä rakenneuudistuksia, tehostaa veronkantoa, toimia veronkiertoa vastaan, myydä valtion omaisuutta velan pienentämiseksi jne. Muut euromaat ja kansainvälinen valuuttarahasto eivät pyytäneet takuita niille kymmenille miljardeille euroille, jotka myöntämällä ne pelastivat Kreikan maksukyvyttömyydestä toukokuussa 2010.

Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, Kreikassa on käyty kahdet parlamenttivaalit ja maan hallitus on vaihtunut kolmasti. Uusi, entistä tuhdimpi pelastuspaketti rakennettiin helmikuussa. Nyt syksyllä on neuvoteltu siitä, ryhtyykö Kreikka kirjaamaan lakiin niitä uudistuksia, jotka se helmikuussa lupasi tehdä - ehtona uudelle pelastusrenkaalle, joka estäisi sitä vajoamasta pikaiseen maksukyvyttömyyteen. Tällä välin Euroopan keskuspankki on rahoittanut Kreikkaa maan pankkien kautta hyväksymällä Kreikan valtion pankeille antamia velkapapereitaan vakuudeksi.

Se keskustelu, jota Kreikassa on käyty viime kuukaudet, on ollut enimmäkseen aiemman toistoa: meiltä ei voida vaatia tätä, kaikkien niiden uhrausten jälkeen, joita olemme tehneet; rikkaiden maiden on osoitettava solidaarisuutta meitä kohtaan; kansallista itsemääräämisoikeuttamme loukataan, kun meitä vaaditaan supistamaan julkista sektoria ja myymään valtion omaisuutta. Pääministeri on taas kerran vakuuttanut kansalaisille, että nämä ovat ehdottomasti viimeiset myönnytykset, joita kreikkalaisilta vaaditaan, enempää ei enää tule.

Loputtomalta tuntuneiden hallituksen sisäisten neuvottelujen jälkeen hyväksyttiin taas jotain - hallituksessa. Sitten seurasi bysanttilaisia poliittisia kiemuroita. Niiden jälkeen, kuin ihmeen kautta, hyväksyttiin niin toisen tukipaketin ensimmäisen lainaerän maksatuksen ennakkoehdot kuin vuoden 2013 talousarviokin. Rakenneuudistukset lienevät noissa asiakirjoissa jälleen kerran ohentuneina homeopaattiselle tasolle. Jos eivät ole, täytäntöönpanovaiheessa asia viimeistään hoituu. Näin voi olettaa sopimukseen johtaneita keskusteluja seuranneena. Kuten Kreikan hallituskin yhtenä miehenä totesi, ei minimipalkan alentamisella tai irtisanomisesta työnantajalle aiheutuvien kulujen pienentämisellä ole mitään tekemistä lainaehtojen kanssa. Miten tuollaista julkeavat edes tuoda neuvottelupöytään!

Siihen ne rakenneuudistukset taisivat jäädä tälläkin kertaa. Ja jos niistä jotain tuli kirjattua paperille, niin ainakin sinne ne sitten jäävät - huolimatta Kathimerini-lehden pääkirjoitustoimittajan taannoisesta kehotuksesta panna luvatut uudistukset tällä kertaa vihdoinkin täytäntöön. Hän epäili, että muutoin luotottajat piankin huomaisivat tulleensa taas kerran huijatuiksi.

Linnasta linnaan

Polkupyörät ovat kuraantuneet viime vuosina lähinnä työmatkakäytössä. Useiden kylmien ja sateisten kevätviikonloppujen jälkeen päätimmekin totutella uusien pyörien satuloihin aurinkoisena helluntaiviikonloppuna. Matkan teemaksi muodostuivat Moselin laakson linnat.

Vastuksiakaan ei matkalla voinut välttää: linnoihin vievät mäet olivat jyrkkiä, pyörätiet suorastaan ruuhkaisia ja sekä majoitusliikkeet että junien polkupyörävaunut täynnä. Kaikesta kuitenkin selvittiin. Aloitimme matkan sunnuntaiaamuna nostamalla polkupyörät junaan. Patinoituneihin satulalaukkuihin oli laitettu hiukan työkaluja, yksi vaatekerta, tarvikkeet iltatoimia varten sekä aurinkovoidetta ja vettä. Wasserbillig’issä laskeuduimme junasta, kannoimme polkupyörät portaita pyörätien laitaan, käytimme aseman siivottomiksi sotkettuja palveluita, kiinnitimme laukut huolella pyöriin ja lähdimme seuraamaan Moselia virran suuntaisesti.

 Oppaanamme oli Esterbauer’in bikeline-Radtourenbuch ”Mosel-Radweg von Metz an den Rhein” vuodelta 2004 (ISBN 3-85000-004-4). Opas on kätevän kokoinen (23 x 13) tankolaukkuun, 1:50 000 kartat olivat sekä riittävän ajanmukaisia että tarkkoja pyöräilyyn ja opas ehdottaa pääreitin lisäksi hyviä vaihtoehtoreittejä. Myös oppaan matkailuvinkit olivat hyödyllisiä ja mielenkiintoisia.

Pyöräilyn aloituksesta tohkeissamme ohitimme tälläkin kertaa Igel'in pylvään (Igeler Säule) pysähtymättä. Igelin pylväs on oppaan mukaan 23 metriä korkea obeliski, joka kangastuotantoa harjoittaneet kelttiläisveljekset pystyttivät kuolleen sukulaisensa muistoksi 200-luvulla. Moselin vasemmalla rannalla Trierin suuntaan kulkeva reitti oli mäetöntä, mutta puunjuuret olivat paikoin muovanneet asfalttiin pyöräilijää ikävästi täristäviä laineita. Myös koiriaan kävelyttävät helluntailomalaiset terästivät pyöräilijöiden tarkkaavaisuutta.
Trierin ohitettuamme pysähdyimme hetkeksi Pfalzel’in kylään, joka mainitaan kaikissa hyvissä matkaoppaissa. Kylässä meidät toivotti tervetulleeksi vartaassa iloisesti pyörivä kokomittainen sika. Pelkkien tuoksujen vahvistamina jatkoimme matkaa Ehrangin teollisuusalueen läpi Schweich’iin, missä siirryimme Moselin oikealle rannalle. Erityisesti tällä osuudella saimme tutustua yhteen Moselin laakson helluntaiviikonlopun vitsaukseen: laumoina, usein ainakin kaksi rinnakkain eteneviin pyöräilijäjoukkoihin. Näitä vauvasta vaariin käsittäviä seurueita liikkui pyörätiellä yhtenä hässäkkänä varsinkin suurempien kylien läheisyydessä. Mehring’issä siirryimme taas vasemmalle rannalle ja ohitimme sujuvasti Villa Rustika’n – kaikkia roomalaisajan nähtävyyksiä emme kuitenkaan ohittaneet.  Pölich’issä pysähdyimme hyväksi toviksi katselemaan roomalaishuvilaan aikoinaan johtanutta vesitunnelia ennen ravintolassa nautittua runsasta lounasta. Tässä osassa Saksanmaata kaksi ihmistä voi syödä kohtuullisesti alle 40 eurolla.


Ensimmäisenä pyöräilypäivänä pysähdyimme vielä Neumagen-Dhron’iin katsomaan jäljennöstä roomalaisesta viininkuljetusalusta esittävästä kohokuviosta. Saavuimme hyvissä ajoin Bernkastel-Kues’iin yösijaa etsimään.

Yösija löytyi lopulta, mutta vasta pitkähkön etsiskelyn jälkeen. Kaikki siistit yksityistalojen vierashuoneet olivat täynnä. Yösija löytyi Hotel Cafe Restaurant Hector’ista Arndstraβe 9:stä. Huone oli ahtaanlainen, homssuinen ja saniteettitiloissa oli harrastajarakentajan kädenjälki. Aamiainen oli kohtuullinen, vaikka tuoremehusta joutuikin neuvottelemaan. Yön hinta 75€ ei ollut paha, varsinkaan kun vaihtoehtoja ei ollut. Hotelliin jäi vapaita huoneita vielä meidän jälkeemmekin, joten se on hyvä pitää mielessä Bernkastel-Kues’in matkoilla hätävarana. Hotelliin asettautumisen jälkeen kapusimme matkan ensimmäiseen linnaan: Bernkastel’in puolella nousimme kävellen Burg Landshut’iin. Näkymä Moselin laaksoon ja linnakahvilassa nautittu jäätelöannos maksoivat vaivan.

Toisena pyöräilypäivänä pistäydyimme peräti kolmessa Moselin linnassa, ja useasta ajoimme myös ohitse vain hiukan päätä kallistaen. Mosel on mutkainen joki ja tasamaalla poljetun lenkin voi toisinaan korvata veivaamalla ylös jyrkkää viinirinnettä ja laskettelemalla uudelleen laaksoon lyhintä reittiä. Näin teimme Kröv’istä Kövenig’iin: Näin ohitimme Traben-Trabach’in ja lyhensimme matkaa Cochem’iin runsaat 10 kilometriä. Aurinkoisen helluntaimaanantain ensimmäinen linna oli Marienburg, jonka linnapihalta avautuvat näkymät Moselin laaksoon kahdelle osuudelle, ennen ja jälkeen Zell’in kautta kiertävän mutkan.

Päivän toinen linna, Burg Arras, sijaitsee muutaman kilometrin päässä Alf’in kylästä. Nousu linnaan on jyrkkä ja nosti hien pintaan. Linnan sisäpihalle pääsystä täytyi maksaa 4€ ja lipulla pääsee myös linnan museoon. Aluksi luulimmekin linnan olevan suljettu, kun puutarhanhoitajan kanssa keskustelleet motoristit kääntyivät portilta takaisin. Kannatti kysyä, ja niinpä pääsimme sisälle. Linna on yksityisomistuksessa ja museoon on kerätty sekalaista tavaraa. Yksi huone oli omistettu nykyisen omistajan sukulaismiehelle, joka oli toiminut Saksan liittopresidenttinä. Linnan tornista oli hyvä näkymä useaan suuntaan ja uhmasimmekin hiukan linnan valokuvauskieltoa.

Söimme vahvan saksalaisen lounaan Burg Arras’in ravintolassa ja sen voimin jatkoimme matkaa Moselia seuraillen kohti Cochem’ia. Mutkien oikaisu olisi merkinnyt raskaita nousuja ja poikkeamista viitoitetuilta pyöräreiteiltä. Myös turistihyörinän saastuttama Beilstein ja sen Burg Metternich olisivat jääneet ohittamatta näköetäisyydeltä. Tähän linnaan emme tälläkään kertaa kavunneet.

Ennen Cochem’ia pyörätie oli vielä rakenteilla. Maantien laidasta löytyi kuitenkin riittävästi tilaa pyörillemme, eikä joen oikealla rannalla ollut liikaa liikennettä. Niinpä iltapäivän päätteeksi Burg Cochem ilmestyi esiin Moselin mutkan takaa. Työnsimme viimeiset sadat metrit pyöriämme jyrkkää ylämäkeä ja vaivan palkitsi linnan kahvilassa nautittu jäätelöannos. 

Saimme kuin saimmekin polkupyörät mahdutettua ensimmäiseen paluujunaan, ja junan ikkunasta seurasimme takaperin pikakelauksena kahden päivän pyöräilyllä näkemiämme paikkoja.