Siberia gives a lesson

That night in the beginning of July was short, and the twilight on the left-hand side of the plane never allowed the night to fall. We had left for the East from the crowded Domodedovo airport of Moscow at about midnight and arrived in the sunny Irkutsk after a five hours’ flight, late in the morning. The time difference shortened our night to the length of the flight.

The car sent by the school weaved its way through the empty streets, passed by modern business premises: “The school is over there!” – and continued along the broader streets to arrive in a few minutes at the hostel’s court. We had arrived, together with a reasonable amount of luggage. We received our keys at the reception and climbed up to the 3^rd floor. 

A living room with a kitchenette, a bedroom and a bath. The flat had a newish washing machine, as we wished. The kitchen had fairly new household appliances – put cleaning equipment on the shopping list. A second-hand shower cabin had been installed in the bathroom. There was warm water, but the tap handle remained in my hand and water did not flow away. – No problem, the girl from the reception showed how to handle the shower. She threw the rest of the sodium hydroxide down to the drain – add NaOH and a hair filter to the shopping list.

I was tired and it was hot, but we left for a walk in the town and had a late lunch in the air-conditioned and nearly empty “Buono”, downstairs from the school.

We were in Siberia! Here we would live for the next three weeks, frequent the Russian classes in the mornings, visit the town in the afternoons and the region of the River Angara the Lake Baikal during the weekends.

M. was running the School and she did it very well. The lessons were pragmatic and the grammar was not too much emphasised. A. got private lessons, sometimes with two teachers – a journalist and a language teacher. I started with vegetables and seeds: In the afternoon, we made a tour with M. in the market hall. Every morning the participants told what they had done the day before. During the breaks, we tasted Siberian berries and cakes with tea.

The tuition took place in small groups. During the first week, there were only the two of us. The week after a third student joined and later still one more. The latest comer was an absolute beginner, needing time to recover from jetlag and take first steps in learning Russian.

Commonly language teaching takes place in groups of one teacher and one or several students. It was the first time for me to learn in a group where the number of teachers was sometimes higher than the number of students. It was an interesting experience, but of course more expensive for the organisers than the traditional student-to-teacher ratio. In a way, learning in a group with more than one teacher is closer to “natural” environment of language learning: good advice and examples are available from several native speakers.

In addition to the morning report, the following themes were dealt with during the lessons:

• History of Siberia and Irkutsk
• Russian education system
• Free time activities
• Way of dressing
• Economy
• Festivals
• Sightseeing
• Family relations
• Illnesses
• Housing.

Typically, there was a pre-prepared vocabulary on each topic and conversations according to the skills of the participants. Thanks to the small size of the groups and the number of teachers, the subjects were discussed together. The native speaker teachers had patience to support the less skilful learners.

The teachers were assisted by local experts on several topics. For example, a fashion specialist gave an introduction on the way of dressing, a trained engineer who had become a partner in a gym on free time activities and an economist supporting his family by trading on the economy. Of course, each visit of an expert was started by an introduction of the participants, so the less advanced learners were also able to practice their Russian, even if the vocabulary of the experts was not yet in active use.

After recovering from the first days’ exhaustion, the life found its regular rhythm: A breakfast after the wake-up in the hostel, then a 20-minute walk through the town centre and the lesson starting at 9.00. At noon, several restaurants served a business lunch. We enjoyed the lunch most often in “Prego” or in “Bueno”, both serving tasty soups, salads, blinis, main dishes, deserts, fruit juice and good espresso for a little more than 10 euro per person.

Irkutsk was said to be founded in 1652. The natural building material was, of course, Siberian wood. Even today, wooden buildings dominate in several districts, sometimes in a rather poor condition. 

On the other hand, the Europa House and the touristic entertainment area are well maintained, with sugary details of wooden architecture.

The most charming, however, are the neglected lace-like windows of the schools and houses of the popular districts.

Opposite the hostel, there was a public well where the local inhabitants gathered to discuss together in the evenings, indicating that not all houses are served by the municipal water-pipe. 

The wealth of Irkutsk was originally emerging from the hunting of sables, from the transport of Chinese tea to Western-Russia and further to Europe and from the extraction of minerals. The luckiest and craftiest businessmen got rich and also built stone houses in the town. 

The most recent architecture is represented by the steel and glass block of the oil company.

Hunting and trade brought wealth to Irkutsk, but culture was brought by the prisoners. The organisers of the 1825 Dekabrist Revolt belonged to the most civilised Russian upper class. After the unsuccessful revolt, the leaders were transported for months from Saint Petersburg, avoiding the biggest cities, to serve their sentences in Siberia.

 

 After the prison sentence and forced labour, deportation continued for many. The culture was brought by the wives and daughters of the deported. Dekabrist Wife has earned the meaning of fidelity and persistence in the Russian language – and a statue in the park of the Dekabrist Museum.

The programme of the language course included several visits to Irkutsk’s museums after the morning lessons. During the weekend, there was an opportunity to visit the Taltsy open air museum by a hydrofoil. The original dwellings of the Siberian tribes, exhibited in the museum, looked like wigwams and they were covered with tree bark. 

More recent dwellings are very similar to wooden farmhouses in western Russia. Some of the buildings currently situated in the museum were rescued from the reservoir built in the valley of the River Angara; entire villages needed to be abandoned when the water level in the river was raised by the dam. - Like in other Russian open air museums, the visitors were served with music, plays and traditional snacks. It was a long time since I last walked on stilts!

Excursions to the Lake Baikal and to the mountains were the highlights of the language holiday. We visited Listvyanka three times, once by ourselves and twice with M. The ringed seal of the Lake Baikal was the most sympathetic of our new acquaintances. 

We did not meet these animals in the nature, but saw a few both in the Listvyanka natural history museum and in the drill show. Compared to its relative living in the Lake Saimaa in Finland, the situation of the ringed seal of the Lake Baikal is much better: the size of the population is around 100000 and there is a plenty of fat fish in the lake for food.

M. knows the shores and the slopes of the Lake Baikal where she had been trekking with her family for years. A half-a-day ramble by the lake with her was an unforgettable experience.

First we took a mini-bus from Irkutskt to Listvyanka and then changed to a hydrofoil that took us to the port of Bolshiye Koty. The walking trail followed the sea shore for about five kilometres and mounted to a viewpoint.

At the turning point F. - a son of the Alps - manoeuvred on a few square metres’ ledge so that my knees were trembling even when I took a photo of him.  

 Apart from the mount at the turning point, it was an easy walk, but the paths were stony and the steps needed to be set carefully. Partly the route was using the beaches of the Lake Baikal; there were safe places foreseen for a fire and even a heated sauna on the way. We ate our sandwiches and M. demonstrated the purity of the water by filling her bottle in the lake and drinking it on the way.   

We had a good opportunity to prove the Finnish origin of small and round cheesecakes to a jolly group while waiting for the ship with our tea cups in Bolshiye Koty on our way back.

On our return trip, we had a chance to travel by the Bargus, a vessel designed particularly for the conditions of the Lake Baikal by the Soviet engineers. 

Bargus took us back to Irkutsk and there was no reason to worry about the port facilities: the bow on the sand, the drawbridge down – and here we go!

Our excursion to Arshan, in the Republic of Buryatia, took the entire day, even if, instead of using the public transport, we rented car with a driver. The distance from Irkutsk is superior to 200 kilometres and the roads do not allow high speed for some parts of the journey. In the plain lands of Buryatia we saw enclosed field and cattle lying and ruminating on the street.

Arshan is a spa at about 900 metres from the sea level, and the healthy composition of the water of its mineral wells was detected at the end of the 19^th century. In the 1920’s, for example, some wounded of the red Army were treated in the sanatorium.

The village was full of tourists and it was even difficult to find a parking slot. We walked through the spa area and visited the most important sights: a waterfall at a quarter’s hike, a Buddhist temple and a large market of souvenirs. 

The offer showed that we were not far from Mongolia – L. received a pink pair of Mongolian socks from camel wool. At lunch, we witnessed the mystery of transubstantiation when the ordered ‘pozy’ was delivered as a common hamburger.

Nature and markets were present throughout the journey, and the driver found a good deal on our way back: we had to rearrange our luggage to make more space for the two buckets of fresh mushrooms.

Three weeks after our arrival to Irkutsk it was time to go West again after a couple of days in Moscow. It was easier to adapt to the jetlag when coming from East to West, but towards the end of the first travelling day it was difficult to keep my eyes open in the Historical Museum. This creature appearing in the vitrine helped.

In Finland, there is a saying that “Siberia gives (or rather teaches) a lesson”. We learned a bit of Russian and history, but in particular we learned to appreciate the nature of the Lake Baikal, and to proportion the little we had seen to the long distances and the large wildernesses. I also learned that Russia is Russia also far away in the East. Irkutsk does not differ significantly, for example,  from Petrozavodsk as far as its size, population and town life are concerned.

Musta sivistys?

Millaista väkeä olivat Niilin laakson sivilisaation perustajat? Mustia afrikkalaisia, väittää senegalilainen Cheikh Anta Diop ranskankielisistä 50- ja 60-luvuilla ilmestyneistä julkaisuista kootussa kirjassa ”The African Origin of Civilization – Myth or Reality?” (Lawrence Hill Books, 1974, Chicago).

Yleensä koulujen historiankurssit alkavat katsauksilla ihmislajin esihistoriaan niin kuin se on arkeologian viimeisimpien löytöjen perusteella tulkittu: Lucy eleli Itä-Afrikassa yli kolme miljoonaa vuotta sitten ja ihmiset levittäytyivät Afrikasta muihin maanosiin niin ikään yli kolme miljoonaa vuotta myöhemmin, joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten.

Siirryttäessä esihistoriasta historiaan, kirjoitettujen lähteiden aikaan, tullaankin jo noin 5000 vuoden takaisiin tapahtumiin, Sumeriin kaksoisvirranmaan ja Niilin jokilaaksoihin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset kulttuuri-ihmiset jotka jättivät jälkeensä kirjoitettuja dokumentteja ja kiviarkkitehtuuria? Diop’in mukaan Niilin laakson kulttuurin perustivat mustat afrikkalaiset.

Diop’in kirja on jännittävä ja poleeminen. Nykyään ei ole tapana kiinnittää huomiota yhtä häpeämättömästi ihonväriin ja kallonmuotoihin. Eipä sanakirjastakaan löytynyt käännöstä kallonmuotoa kuvaavalle termille ’dolichocephalic’ (p. 265), ja kallon suhteita koskevat ’facial index’ ja ’nasal index’ (p. 130) tuskin sanovat monellekaan nykylukijalle mitään. Nykykäsityksen mukaan ihmislajin luokittelu rotuihin on vailla tieteellistä pohjaa, mutta sitähän Diop ei voinut tietää 40- ja 50-luvuilla aineistoja kerätessään.

Kirjassa Diop ei lainkaan piilottele tarkoitushakuisuuttaan: Hän haluaa sanoa, että mustat afrikkalaiset ovat antaneet ihmiskunnan kulttuurien kehitykseen osan, joka on suurempi kuin yleensä ajatellaan – ja josta jokainen musta afrikkalainen voi olla ylpeä. Diop’in argumentointi on selkeää: Hän osoittaa sivistyneisyytensä siteeraamalla niin raamattua, Herodotos’ta ja Manetho’a kuin myöhäisempiä egyptologejakin. Hän esittää rohkeat väitteensä selkeästi, esittäen niille perusteluja ja vastaväitteitä. Kirjan ajatuksena on nostaa nuorten afrikkalaisten omanarvontuntoa suhteessa valkoiseen valtakulttuuriin.

Kulttuurin mustan alkuperän osoittaminen ei kuitenkaan Diop’ille riitä: hän jatkaa pidemmälle ja esittää, että monet Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset ovat egyptiläisten jälkeläisiä. Kaikki Diop’in esittämät perustelut afrikkalaisen kulttuurin egyptiläiselle alkuperälle eivät tosin vakuuta. Joidenkin sanaparien samankaltaisuuksien luettelointi muinaisen egyptin kielen ja nykyisten afrikkalaisen kielten välillä vaikuttaa heppoiselta perusteelta kielten seuraannon osoittamiseksi, eivätkä nykyafrikkalaisten ja muinaisegyptiläisten kampaustenkaan samankaltaisuus ole uskottavaa.

Kaikesta Diop’in ylenmääräisestä innokkuudestaan huolimatta hänen kirjansa avasi mieleni monille kysymyksille. Kuten: Miltä ajalta ovat vanhimmat kirjoitetut tekstit? Ilmeisestikin jo ajanjaksolla 3500 – 3000 eKr. Sumerissa pidettiin varastokirjanpitoa nuolenpääkirjoituksella, ja Egyptissä piirrettiin hieroglyfejä hautakammioiden seiniin. Kehittyikö Sumerin kulttuuri ennen Egyptin varhaista kulttuuria? Siihen en osaa sanoa mitään. Ja minkä värisiä olivat iholtaan ne, joilta muun muassa neitseellisen sikiämisen ja kreikkalaisten jumalien myytit ovat peräisin? Kyllä minun mielestäni ainakin tummia, jolleivät peräti mustia, sikäli kun ihonvärillä nyt on merkitystä.

Runous ja lumous

Ken sai äidiltään jo vuosia sitten lahjaksi runokirjan. Miten lienee “Sinä kuulet sen soiton” päätynytkään kaikkien tarjolla olevien teosten joukosta lahjoittajan kauppakassiin? Kirjoittaja Jenni Haukio (s. 1977) on Porista kotoisin oleva runoilija ja valtiotieteiden maisteri, ja kirjan runot kertovat merellisistä maisemista – siinä ehkä syy?

Kirjan runot maalailevat herkkiä luontotunnelmia: kivet ja kalliot, vesi eri olomuodoissaan, vuorokauden- ja vuodenajat ovat innoittaneet runoilijaa. Kirjaa lukiessa voi eläytyä saariston tunnelmaan, kuulla mielessään lokkien kirkunan ja tuntea suolaisen merituulen tuoksun - kunnes tunnelma törmää tosiasioihin.

Runoilija on näet luonut niin surrealistisia luontokuvia, että sellainen joka on puljannut lapsuutensa Suomenlahden luodoilla ja kaislikoissa lintujen ja kalojen vanavedessä aivan ällistyy runoilijan luovuutta.

Avausrunon ensimmäisen säkeen loppu havahduttaa lukijan hereille unelmistaan: “... ja selkälokin luut maatuvat kaislikon ohueen multaan.” Meillä päin on tapana nimittää kaislikoksi järviruokokasvustoa (Phragmites australis), joka on useimmiten vedessä. Ja vaikka kaislikko olisi maallakin, sen juurella on pikemminkin mutaa kuin “multaa”.

Ensimmäisen Huhtikuu-osion viimeinen runo (s.14) alkaa näin: “Laakakatajat, haahkat, tyrnit / rahkasammalta kasvavat kalliot...” Rahkasammalta (Sphagnum-suku) kalliolla? Ehkä jossakin soistuneessa kallionkolossa, jonne vesi on jäänyt seisomaan. Kotimaan luonto-opas (s. 193) tosin sekin toteaa ykskantaan, että “Valtaosa rahkasammalista kasvaa soilla.”.

Aukko syreeniaidassa –osion ensimmäisen runon (s.31) neljännessä säkeessä “paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta”. Kovin runollista, mutta mielessä alkavatkin vuorotella kuvat rosoisesta männynrungosta ja valkoisesta koivun hipiästä. Koivusta revitään tuohta, ei kaarnaa.

Nocturno-runo (s.43) alkaa idyllisesti “On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja”, mutta pian idylli särkyy: “merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla”. Jopas on verkonlaskijoilla laituri! Merilokki (Larus marinus) on lokeistamme suurikokoisin, pituudeltaan nokan kärjestä pyrstön kärkeen 61-74 cm, “Pesä kasvillisuuden joukossa, kallioluodon huipulla.” (Svensson, Lars (2009) Lintuopas, s.130).

Hiukan myöhemmin Suvivirressä (s.45) “västäräkki pesii saunamökkisi kattohirren päällä”. Västäräkin (Motacilla alba) koko ei tosin ole esteenä pesimiselle, mutta Lintuoppaan mukaan (s.269) “Pesä kiviaidassa , kattotiilen alla, tuuletusventtiilissä, halkopinossa, kiviröykkiössä jne.” Herkän runon tunnelmaa häiritsi mielikuvani pesää etsivästä runoilijasta kiipeilemässä kotisaunan vintillä.

Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva runollinen kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Runoilija olisi voinut varoa liian konkreettisia kielikuvia, jottei lukija menettäisi lumoustaan. Ainakin tosiasiat olisi hyvä tarkistaa hakuteoksista, tai vaikkapa soittamalla yleisradion luontoiltaan.

Warren Buffett ja punainen pallokirjoituskone

Pitkän joululoman mittaan luin useammankin kirjan. Yksi kevyimmistä oli Warren Buffettin entisen miniän nimellä myyty ”Warren Buffett and the Interpretation of Financial Statements” (Buffett Mary & Clark David, 2008, Simon & Schuster UK Ltd).
Nimensä mukaisesti kirjassa tulkitaan yritysten tilinpäätösaineistoja Warren Buffetiin tapaan. Kannesta lähtien lähes jokaisella sivulla toistuu sanaliitto ”jatkuva kilpailuetu” (”durable competitive advantage”). Kirjoittajien mukaan se on avain Warren Buffetin sijoitusstrategiaan.
Kirjan perusteella pörssisijoittajat voidaan jakaa (ainakin) kolmeen ryhmään:

1. Pörssikauppaa käyvät ensinnäkin rahamarkkinoiden melumeklarit (käsite Richard H Thaler’in kirjasta ”Misbehaving”, suom. Kimmo Pietiläinen). Nämä sijoittajat seuraavat tarkkaan yrityksiä koskevia uutisia ja pyrkivät voittaman markkinat nopeudellaan ja ylivertaisella osaamisellaan. Nassim Taleb (”Fooled by randomness”) esittää perustellusti, että jatkuvaa pörssikauppaa käyvät sijoittajat, jotka toimivat uutisvirran mukaan, perustavat päätöksensä meluun (”noise”), jonka osuus lyhyen ajan uutisista on hallitseva.
2. Warren Buffettiin sijoittamisen oppi-isä Benjamin Graham nimitti sijoitusstrategiaansa arvosijoittamiseksi (”value investing”). Siinä etsittiin aliarvostettuja pörssiosakkeita tutkimalla huolellisesti yritysten tilinpäätösaineistoja. Tarkoituksena oli löytää yrityksiä, joiden pörssikurssi on aliarvostettu, kun kriteerinä oli pörssihinnan ja voiton suhde P/E (”price-earnings ratio”). Tämä strategia perustui sille oletukseen, että markkinat huomasivat muutaman vuoden kuluttua hinnoitteluvirheensä ja arvosijoittaja saattoi korjata voiton. Benjamin Graham tuli aikoinaan tällä tavoin miljonääriksi.
3. Warren Buffett sijoittaa vieläkin pidemmällä tähtäyksellä, mutta vain sellaisiin yrityksiin joilla on jatkuva kilpailuetu. Näin hänestä on tullut sijoitusyhtiönsä Berkshire Hathaway’n avulla miljardööri ja yksi maailman rikkaimmista miehistä. Buffettologien kirja kertoo, mihin tilinpäätöslukuihin ”Warren” kiinnittää huomiota.

Kirjoittajien mukaan Warren Buffett on menestynyt sijoittamalla yrityksiin, jotka sananmukaisesti jauhavat rahaa tyhjästä - esimerkkeinä Wrigley, Coca-Cola, Moody’s ja Procter and Gamble – koska niillä on jatkuva kilpailuetu. Jatkuva kilpailuetu paljastuu siitä, että yrityksen valmistuskulut ovat alhaiset verrattuna myyntituloihin. Kilpailuasema on niin vahva, että yrityksen ei tarvitse investoida tuotantojärjestelmäänsä tai tutkimus- ja kehitystyöhön – eikä myöskään ottaa velkaa. Kilpailuetu näyttäisi perustuvan ensisijaisesti vakaaseen myynti- ja hallintopanostukseen. Jyvien seulomiseen akanoista tarvitaan ainakin kymmenen vuoden tilinpäätösaineistot.
Yritykset, joihin Warren Buffett sijoittaa, eivät jaa osinkoja vaan investoivat kertyneet liikevoitot omaan liiketoimintaansa. Tämä näkyy tietysti taseen oman pääoman jatkuvana kasvuna.
Warren Buffet on ilmoittanut pysyvänsä erillään toimialoista, joita hän ei ymmärrä. Tähän kuuluvat tietotekniikan ja -liikenteen yritykset. Myöskään lääkeyritykset eivät kuulu sijoituskohteisiin, koska niiden patentteihin perustuva kilpailuetu on vain muutaman vuoden mittainen eikä siis jatkuva. Ylläpitääkseen kilpailuedun niiden on sijoitettava jatkuvasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Esimerkkeinä muista yrityksistä, joilta puuttuu jatkuva etu kirjoittajat mainitsevat kilpailluilla markkinoilla toimivat autonvalmistajat.
Mielestäni buffettologien kirja on lukemisen arvoinen. Ensinnäkin tilinpäätöstietojen systemaattinen luettelointi ja tulkinta Warrenin näkökulmasta on jo sinänsä opettavaista. Sijoitusstrategiana jatkuvan kilpailukyvyn tavoittelu on järkeenkäyvä, mutta tulos – esimerkit jatkuvan kilpailukyvyn omaavista yrityksistä - on aikamoinen pettymys. Toimivatko esimerkiksi hyvien kirjojen kustantaminen, uudet energiaratkaisut, terveellisen lähiruoan tuotanto ja halpojen kopiolääkkeiden laaja levittäminen niin erilaisessa todellisuudessa kuin kolajuomien jakelu tai purukumin- ja saippuanvalmistus? Mikäli kaikki sijoittajat olisivat toimineet kuten Warren Buffett, kirjoittaisin tätä artikkelia IBM:n pallokirjoituskoneella ja julkaisisin sen ehkä marketin ilmoitustaululla.

Minusta noille jatkuvan kilpailuedun yrityksille on yhteistä se, että niiden tuotteet ovat ikään kuin liukenemassa olemattomiin ja jäljelle on jäämässä pelkkä tuotemerkki. Kannattaako sellaiseen tosiaan sijoittaa? Vai onko aika ajamassa ohi jatkuvan kilpailukyvyn yrityksistä samaan tapaan kuin se ajoi ohi arvosijoittamisesta? Minulle itselleni 30 vuoden sijoitusjänne alkaa joka tapauksessa olla jo liian pitkä aika, joten lienee parasta makuuttaa säästöjä turvallisella pankkitilillä.

Propaganda is fatal!

Why was Boris Nemtsov murdered? Who murdered him? I will not even try to identify the organiser or organisation behind the killing. Instead I will give some background that to me gives enough of an answer to both of the above questions.
 
The short answer is that there was a 'demand' for the killing.
This demand did not arise naturally. It was consciously and carefully created. It was created by the Russian State. It was created by means of promoting hatred towards groups of citizens within Russia and presumably hostile foreign States. Russians who did not share the views of Mr Putin and his friends were discredited by Mr Putin himself calling them 'the fifth column' or 'national traitors'. Poster campaigns were organized, with State Authorities' approval, in central streets and squares of Moscow with portraits of 'traitors' several meters high. No government oversight body intervened and these exhibitions continued for days and weeks. Nor did they question the setting up of internet sites containing lists with names and portraits of 'traitors' with calls for readers to suggest more names to the list. 'Documentary' films were shown with titles like "13 friends of the Junta" (referring to some Russians who had publicly shown support for Ukraine's uprising or ‘anticorruption revolution’, as it was often called by the opposition). On Saturday there was going to be another film of this kind shown on the popular NTV channel, with Boris Nemtsov as the main hero or one of them. In the end the channel decided not to show it. Some weeks ago a 'movement' called Anti-Maidan was created, with Vladimir Putin's friends and admirers appearing in public as its founders, promising to make sure that they would not allow 'Maidan" to happen in Russia. On Saturday one week ago an anti-Maidan demonstration was staged in central Moscow. It was sponsored by the State. State employees like teachers were urged to sign up for the demonstration. University students were recruited by their professors. Transport was provided from other cities. Even money was used for finding demonstrators at subway stations, although that money may have come from private sources.
In principle terrorism and extremism are taken very seriously in Russia. This attitude did not, however, make oversight bodies to intervene with the NTV documentaries. Quite to the contrary: Dmitry Kiselev became notorious worldwide for his aggressive messages and talk-shows turned into screaming marathons where guests competed with members of the audience for the level of volume and hatred they could reach.
The message to those who could be called extreme or aggressive nationalists was as clear as it was to the genuine political opposition, the 'traitors': these are the enemy; aggression and violence, in words and in deeds are acceptable if they are directed against that enemy.
In the official reaction to the murder, as voiced by the spokesperson for President Putin and the President himself, there was talk about a 'provocation' and an attempt to discredit or destabilize Russia.
Independent of what one thinks of who organized the murder, President Putin's reaction was not adequate in this context. However, it falls perfectly into the pattern outlined above. Someone alien to us – be it the US or an internal enemy in Russia – is attacking us. Our being is under threat and we must pull together to fight against those evil forces. This attitude will not spell anything good for Russia. More constructive, more statesman-like positions could be found in some of the many reactions that were expressed in the hours following the killing. These were calls for all citizens to stop the spiral of hatred, to stop and think how to live on as citizens of the same country.

Venäjää Petroskoissa kesällä 2013

Ajatus venäjän opiskelusta Petroskoissa sai alkunsa halusta oppia venäjää paikan päällä, mutta välttää Pietarin tai Moskovan korkeita elinkustannuksia ja ruuhkaista julkista liikennettä. Alun perin ajattelimme kurssia Petroskoin valtionyliopistolla, mutta päädyimme “Enjoy Russian” –kielikouluun sen saaman hyvän opiskelijapalautteen ansiosta.

Kesäkuun lopussa istuuduimmekin pikkubussiin Lappeenrannan linja-autoasemalla ja matkatavaramme ahdattiin niukkoihin tavaratiloihin. Matkaa oli edeltänyt kirjeenvaihto kielikoulun kanssa, viisumia varten tarvittavien viranomaismuodollisuuksien etumaksu, kärsivällisyyttä vaativia vierailuja Venäjän ulkoministeriön internetpalveluun täyttämään viisumihakemukset sekä suurlähetystöön passien jättämiseksi. Bussiyhteyden tiedot löytyivät internetistä ja aikataulujen sekä paikkavarausten teko vaati sekin oman kirjeenvaihtonsa. Aivan viime hetkellä päätimme nousta Petroskoin linjuriin Lappeenrannassa Helsingin sijaan, minkä senkin sovimme kirjeenvaihdossa kuljetusliikkeen kanssa. Kesäkuinen ilta ja yöpyminen Lappeenrannassa olivat jo oivallista siedätyshoitoa tulevaa varten: Hiekkaveistokset saattoivat meidät kalevalaisiin tunnelmiin; monet sateenvarjojen alla kuljeskelevat turistit ja matkustajakodin naapurit olivat kotoisin siitä maasta jonne olimme matkalla.

”Enjoy Russian” venäjän kielen kurssi perustuu kolmelle toisiaan tukevalle toiminnolle: oppitunneille, asumiselle venäläisessä perheessä ja oheisohjelmalle. Ensimmäiseksi tutustuimme kotiimme, joka sijaitsi Petroskoin keskustassa parin minuutin kävelymatkan etäisyydellä koulusta. Uusperheeseemme kuuluivat meidän lisäksemme isä, äiti, kaksi sisarta, kolme sisarenlasta ja veli. Vaikka asunto oli tilava, koko joukko ei ollut yhtenään paikalla, vaan suurin osa perheestämme oli enimmäkseen mökillä Konchozeron rannalla. Isämme joka toimi aamuisin ja iltaisin kokkinamme oli aina paikalla, ja melkein joka päivä paikalla piipahti myös joku sisaruksistamme. Niinpä mahdollisuudet venäjän käyttöön kotioloissa alkoivat aamulla ennen kouluunlähtöä ja jatkuivat pitkälle vaaleisiin öihin. Oppitunnit alkoivat meille lomalaisille sopivasti klo 10 kun kaupungin vesilaitoksen tarjoama jääkylmä suihku oli pessyt viimeisetkin unenrippeet silmäkulmista. Puolentoista tunnin jälkeen oli kahvitauko, minkä jälkeen opetus jatkui vielä toisen mokoman. Ryhmät olivat pienet: aloittelijoiden pienryhmässä opettajalla oli vain kaksi tai kolme oppilasta, ja pidemmälle edenneiden vakioryhmässäkin oli vain puolen tusinaa opiskelijaa. Opettajat olivat ystävällisiä ja ammattitaitoisia.

Oppitunnit etenivät suunnitellusti, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla pitkästymisen takia. Vaikka alkeisryhmän tempo oli reipas, opittavaa jäi vielä seuraaviksikin kesiksi. Venäjän sijamuodoista ehdittiin tutustua noin joka toiseen, eikä liikeverbeihin vielä ehditty pureutua. Sanoja opittiin paljon, ja tunnenkin itseni melkoiseksi eläintieteilijäksi norsuihin ja supiin tutustuttuani. Opetusmenetelmät olivat vaihtelevia: sanojen oppimiseen käytettiin kuvakortteja ja niiden avulla myös leikittiin ja pelattiin. Kieliopin uudet asiat opettaja selitti englanniksi. Kirjaimia piirrettiin kotona Tshili-bili –työkirjaan. Suomessa on sekä venäläisperäistä sanastoa, sillä ovathan vorot, putkat, konit ja lotjat venäjästä kotoisin, että myös yhteistä puolikielellistä ainesta. Esimerkiksi venäläiset kieltoa, myötäilyä ja kannustusta tarkoittavat ynähtelyt ovat merkityksiltään tuttuja suomalaisille. Millainen sitten on suomen kielen asema Venäjän Karjalassa? Ei kovinkaan vahva, sanoisin. Jos suomi nimittäin olisi ihka-aito sivistyskieli, silloin suomenkieliset muita kieliä oppiessaan käyttäisivät sanakirjoja suomesta opittaviin kieliin. Ruotsi-saksa, ruotsi-ranska jne. sanakirjojen löytyminen keskikokoisen kauppalan kirjakaupasta on mielestäni mitä vakuuttavin todiste ruotsin vahvasta asemasta Suomessa. Tällaisesta en kuitenkaan tavannut merkkejä niiden kahden viikon aikana, joina pistäydyin yhteen jos toiseenkin paikalliseen kirjakauppaan: ainoat suomen ja muiden kuin venäjän väliset sanakirjat olivat divariharvinaisuuksia, ja suomen hylly oli kirjakaupoissa järjestään kovin vähäväkinen. Suomea kyllä opitaan Karjalan kouluissa vieraana kielenä, Petroskoin yliopiston suomen kielen laitos on yksi maailman suurimpia ja suomenkielinen teatteri saa paljon huomiota. Taitaapa myös suomen kielen korostaminen olla poliittisesti korrekti keino valuuttavetoisten hankkeiden ja lähimatkailun edistämiseksi.

Oppituntien päätteeksi kävimme lounaalla useimmiten tuomioistuimen työpaikkaruokalassa, joka oli myös säännöllinen kokoontumispaikka kahvitauoilla. Toisinaan nautimme maukkaan lounaan viehättävässä, edullisessa, mutta hiukan hitaassa Déjà vu’ssä.

Kahden viikon kesäkurssiin mahtuu vain yksi viikonloppu. Se olikin täysipainoista turismia. Lauantaina tilava katumaasturi vei halukkaat Марциальные воды’in, Venäjän ensimmäiseen kylpylään. Kierros jatkui Кивач’in putouksille ja Kontupohjan kirkkoon. Osa kurssilaisista osallistui samana päivänä karjalaiseen kyläjuhlaan. Kuusikymmentä vuotta aiemmin Olavi Paavolainen oli matkustellut samoissa maisemissa ja tilittänyt näkemäänsä Synkässä yksinpuhelussa. Maisemallisesti Venäjän Karjala näyttää ihan samalta kuin Suomenkin: Hyvin hoidettuja metsiä, välissä soita ja kallioita. Ihmisiä tuskin lainkaan.

Sunnuntaina pastellinvihreä Meteor-alus vei venäjänoppijat Äänisen tyynten aaltojen kannattamina Kizhi’n ulkoilmamuseoon opastetulle kierrokselle tutustumaan karjalaiseen taloon ja useampaankin sipulitornikirkkoon. Iltapäivien ja iltojen oheisohjelmaan kuului vapaaehtoisten venäläisopiskelijoiden vetämä kaupunkikierros, kurssilaisten kotimaisen esittelytilaisuus, keilaamista, saunakäynti, kiipeilyä ja kahden viikon päätteeksi pidetyt nyyttikestit, joissa kurssilaisten oli määrä tarjoilla kotimaidensa herkkuja. Tarjoilumme koostui valintamyymälästä löydetyistä paikallisista maukkaista karjalanpiirakoista, jotka kotoutimme suomalaisiksi pystyttämällä niihin Suomen lippuja - sekä suomalaisista juustoista, leivistä, makeisista ja juomista. Varsinkin Karjala-olut teki kauppansa – sen sijaan siideriksi luulemiamme makeanmuovisia juomasekoituksia jäi jäljellekin.

Retket, urheilulajien esittely ja saunailta olivat maksullisia. Tarkat kurssitoverimme olivat vertailleet hintoja kaupalliseen tarjontaan ja todenneet ne kohtuullisiksi. Mieluisin paikka kaupungilla oli Äänisen rannan pitkä kävelykatu kalevalaisine puuveistoksineen ja taidepatsaineen. Sääkin suosi iltakävelyitämme: aurinkoa riitti molemmiksi viikoiksi. Pari iltapäivää vietimme Karjalan historian museossa ja kaupungin taidemuseossa. Edellisen yläkerrassa on suomalaisiakin kiinnostavia sota-ajan asiakirjoja, mutta sinne asti ehdimme vain hädin tuskin sulkemisajan lähestyessä hiukan liiankin nopeasti.

Yhden illan vietimme isäntäperheemme upouudella datshalla, missä ohjelmaan kuului suomalaisille tuttua mökkielämää: uintia, saunomista, puutarhamarjojen napostelua ja mustikkapiirakkaa maukkaan aterian päätteeksi.

Päivää vaille kaksi viikkoa siitä kun istuuduimme Lappeenrannassa venäläiseen pikkubussiin, heilahtelimme taas maantien mutkien tahdissa, mutta päinvastaiseen suuntaan. Auto kiisi Karjalan teillä hyvää vauhtia kohti Suomea ja Helsinkiä, Suomen teillä hiukan rauhallisemmin. Kuljettaja piti säännölliset lepotauot aidoissa reissumiesten pysähdyskohteissa ja korjasi rikkoutuneen turvavyönkin tarvittaessa näppärästi.

Kreikkalaista viivytystaistelua

Euro-Kreikkaa pelastettiin ensi kerran vuoden 2010 keväällä. Silloin maan hallitus sopi tukipaketin ehdoiksi julkistalouden alijäämän supistamisen ja talouden kasvuedellytysten parantamisen. Kuten tavallista velkakriiseissä yleensäkin, alijäämän supistamiseksi oli lisättävä verotuloja, keinoina veroasteiden korottaminen ja veropohjan laajentaminen. Vastaisuutta varten oli luotava kasvuedellytyksiä ja julkisen talouden vakautta vahvistettava myös rakenneuudistuksin: eläkejärjestelmän suu laitettava säkkiä myöten, markkinoiden toimintaa parannettava kilpailua lisäämällä.

Paljon puhetta ja vastustusta kreikkalaisten keskuudessa herätti silloin mm. ammattien vapauttaminen. Pienten ryhmien erikoisedut hyväksytään Kreikassa helposti, vaikka näin loukattaisiin laajempien ihmisjoukkojen etua. Taksikyytiä oli usein vaikea saada. Ei siksi, ettei vapaita autoja olisi ollut, vaan siitä syystä, että ajaminen ei autoilijoita kiinnostanut. Taksilupa oli pääomasijoitus. Kilpailuahan heidän ei tarvinnut pelätä, sillä uusia taksilupia oli viimeksi myönnetty nelisenkymmentä vuotta sitten. Elinkeinon vapauttaminen hyväksyttiin periaatteessa, mutta käytännössä mikään ei muuttunut - paitsi että laman aikaan kyytien kysyntä väheni. Tämä taas antoi uutta pontta vapauttamisen vastustajille: mitään helpotuksia ei tarvita, tarjontaa on yllin kyllin. Kuitenkin taksilupien hinnat kuuluvat edelleen liikkuvan kymmenissä tuhansissa euroissa...

Kreikan hallitus korotti veroja ja lupasi tehdä rakenneuudistuksia, tehostaa veronkantoa, toimia veronkiertoa vastaan, myydä valtion omaisuutta velan pienentämiseksi jne. Muut euromaat ja kansainvälinen valuuttarahasto eivät pyytäneet takuita niille kymmenille miljardeille euroille, jotka myöntämällä ne pelastivat Kreikan maksukyvyttömyydestä toukokuussa 2010.

Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, Kreikassa on käyty kahdet parlamenttivaalit ja maan hallitus on vaihtunut kolmasti. Uusi, entistä tuhdimpi pelastuspaketti rakennettiin helmikuussa. Nyt syksyllä on neuvoteltu siitä, ryhtyykö Kreikka kirjaamaan lakiin niitä uudistuksia, jotka se helmikuussa lupasi tehdä - ehtona uudelle pelastusrenkaalle, joka estäisi sitä vajoamasta pikaiseen maksukyvyttömyyteen. Tällä välin Euroopan keskuspankki on rahoittanut Kreikkaa maan pankkien kautta hyväksymällä Kreikan valtion pankeille antamia velkapapereitaan vakuudeksi.

Se keskustelu, jota Kreikassa on käyty viime kuukaudet, on ollut enimmäkseen aiemman toistoa: meiltä ei voida vaatia tätä, kaikkien niiden uhrausten jälkeen, joita olemme tehneet; rikkaiden maiden on osoitettava solidaarisuutta meitä kohtaan; kansallista itsemääräämisoikeuttamme loukataan, kun meitä vaaditaan supistamaan julkista sektoria ja myymään valtion omaisuutta. Pääministeri on taas kerran vakuuttanut kansalaisille, että nämä ovat ehdottomasti viimeiset myönnytykset, joita kreikkalaisilta vaaditaan, enempää ei enää tule.

Loputtomalta tuntuneiden hallituksen sisäisten neuvottelujen jälkeen hyväksyttiin taas jotain - hallituksessa. Sitten seurasi bysanttilaisia poliittisia kiemuroita. Niiden jälkeen, kuin ihmeen kautta, hyväksyttiin niin toisen tukipaketin ensimmäisen lainaerän maksatuksen ennakkoehdot kuin vuoden 2013 talousarviokin. Rakenneuudistukset lienevät noissa asiakirjoissa jälleen kerran ohentuneina homeopaattiselle tasolle. Jos eivät ole, täytäntöönpanovaiheessa asia viimeistään hoituu. Näin voi olettaa sopimukseen johtaneita keskusteluja seuranneena. Kuten Kreikan hallituskin yhtenä miehenä totesi, ei minimipalkan alentamisella tai irtisanomisesta työnantajalle aiheutuvien kulujen pienentämisellä ole mitään tekemistä lainaehtojen kanssa. Miten tuollaista julkeavat edes tuoda neuvottelupöytään!

Siihen ne rakenneuudistukset taisivat jäädä tälläkin kertaa. Ja jos niistä jotain tuli kirjattua paperille, niin ainakin sinne ne sitten jäävät - huolimatta Kathimerini-lehden pääkirjoitustoimittajan taannoisesta kehotuksesta panna luvatut uudistukset tällä kertaa vihdoinkin täytäntöön. Hän epäili, että muutoin luotottajat piankin huomaisivat tulleensa taas kerran huijatuiksi.